KOLUMNI 8.5.2019

Nuo elämässään väkevät naiset ja äidit

Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa. Näin tuumaa Antti Tuurin Pohjanmaa-teoksessa Hakalan vanha emäntä. Ajankuva on osuva ja sanonta myös, mutta se ei istu yksin pohjalaisiin.

Viikonloppuna kävin katsomassa Vaasan kaupunginteatterissa Myrskyluodon Maijan. Tuttu tarina oli saanut uuden kuosin, mutta saaristolaisnaisen kova ja vastoinkäymisiä täynnä oleva elämä jätti yhä jäljen. Elämä kannatteli Maijankin eteenpäin.

Itse olen saanut kasvaa vahvojen lappilaisäitien helmoissa. Koska oma äiti oli aikalaistensa tavoin varsin työorientoitunut, minut pukattiin mummojen hoidettavaksi. Siihen aikaan oli itsestään selvää, että mummoloissa on aina tilaa ja aikaa, kuin olisi ollut kaksi muuta kotia. Tavallaan olen mummojen kasvattama – ja vielä kahden erilaisen mummon.

Toinen oli sellainen pikkuinen Lapin ämmi, kuten hän vitsaili itsestään. Kun aikainen auringonkilo pilkisti pirtin ikkunasta, keittiöstä kuului jo kirkas virrenveisuu ja riisryynivellin tuoksu leijaili pirttiin. Mummo haki veden pihakaivosta ja pesi astiat navetan puolella, vaikka sisälle tulikin kraanavesi.

Mummo teki kaiken juoksujalkaa ja virrenhyräily ympäröi puuhastelua. Siinä sivussa hän leipoi kampanisut ja virkkasi koko suvulle päiväpeitot. Nuorempana tuo pikkuämmi oli joutunut varjelemaan pienviljelijäperheensä taloutta ja huolehtimaan sodissa traumatisoituneesta (=alkoholisoituneesta) puolisostaan, papastani. Helppoa ei elämä ollut ollut ja sitkeä uurastus vielä vanhuudenpäivillä kieli siitä.

Jos toinen mummoni oli puuhakas ja laulavainen, toinen istahti mielellään keinutuoliin ja kertoili tarinoita Sodankylän kairoilta maakotkien viemistä lapsista. Tarinankertoja puki tunturien elämän ja kairojen vaarat kiehtoviksi tarinoiksi – olisiko mukana ollut sitä kuuluisaa Lapin lisää, tai ainakin kertojan lisää. Tämä kertoja kuitenkin hukkasi välillä ajan ja paikan tajun, milloin oli rahapussi piilotettuna puulaatikkoon tai kalakauppiaalta ostettu siika tungettuna lakanapinon väliin. Draamaa ja vaarallisiakaan tilanteita ei aina puuttunut.

Muistisairaus varjosti loppuvuosia, mutta myös armahti. Ennen sotia mummo oli joutunut hautaamaan viisi ensimmäistä lastaan, mutta lapsia siunaantui vielä puoli tusinaa. Kun hän saapui Lapin evakkona Pohjois-Pohjanmaalle kaukaa Ivalon Koppelosta, hänellä oli kainalossaan viisi peräjälkeen syntynyttä lasta. Nuorimmainen, äitini, pussukassa hampaissaan.Voi vain kuvitella, millaista matkanteko oli niillä kulkuyhteyksillä ja -välineillä vuoden 1944 Suomessa. Tätä mielikuvaa vasten liikutun joka kerta, kun kuulen Evakon laulun, vaikka se ei kerrokaan Lapin evakoista.

Vuosi sitten tein kahden tyttäreni kanssa matkan Inarin perukoille esi-isien maille. Tyttäret naureskelivat, kun tavoitteenani oli löytää Ivalon hautausmaalle siunattujen pienten enojeni yhteishauta – ja löytyi se. Hetken haudalla seisoskellessani saatoin kuvitella, millaisin miettein oma mummoni nuorena äitinä oli tuon haudan partaalla seissyt yli 80 vuotta sitten, kerta kerran jälkeen, lapsi lapselta.

Hakalan vanha emäntä ja Myrskyluodon Maija, mutta myös omat mummoni ja jo edesmennyt äitini, edustivat vahvan naisen mallia aikana, jolloin kukaan ei vielä puhunut feminismistä. Äitini elämä koskettaa niin liki omaani, etten halua sitä analysoida, mutta ehkä omat tyttäreni aikanaan näkevät sen arkijärjen, rohkeuden ja elämisen uskalluksen, mikä siihenkin taipaleeseen liittyi. Toivottavasti vahvan, mutta elämälle herkän naisen malli siirtyy omille tyttärilleni.

Hyvää äitienpäivää!

Katja Rinta-Nikkola,

Tejuka-lehden toimitus-päällikkö