A-
A+
Jurvan teatterin tulkinta Agatha Christien klassikkomysteeristä tuo lavalle monivivahteisen hahmojoukon. Sanni Kaitamäen esittämä tuomari Wargrave (etualalla) ottaa ohjat käsiinsä Sotilassaarella vallitsevan hämmennyksen keskellä.
Leila Luhtala
TEATTERIARVIO Ennakkoon ajattelin ohjaaja Marja Vuoren ja Jurvan teatterin näyttelijäseurueen haukanneen turhan kunnianhimoisen suupalan tarttuessaan Agatha Christien mysteeriklassikkoon Eikä yksikään pelastunut. Vaikka vuonna 1939 julkaistussa alkuperäisteoksessa riittää juonenkäänteitä, suurin osa teoksen jännitteestä rakentuu hahmojen sisäisestä monologista, kun jokainen henkilö tahoillaan painii omien omantunnontuskiensa ja pelokkaiden ajatustensa kanssa miettiessään, kuka vieraiden keskuudessa on pirullisen ovela murhaaja. Tämänkaltaisen päänsisäisyyden esiin tuominen teatterin lavalla on hyvin haastavaa. Jurvan teatterissa tämä on kuitenkin ratkaistu lisäämällä kohtauksiin runsaasti vuoropuhelua, jossa käydään läpi hahmojen taustat ja syyt, miksi he ovat matkustaneet Sotilassaarelle.
Tästä syystä varsin verkkaisesti etenevä ensimmäinen näytös ei vedä vertoja näytelmän toiselle näytökselle, jossa hahmot pääsevät enemmän oikeuksiinsa ja tunnelma on tiheämpi. Toisaalta tarinaa ennestään tuntemattomien katsojien olisi hyvin haastavaa päästä juoneen kiinni, jos hahmojen taustoitus olisi jätetty vähemmälle.
Vahvasti vuoropuhelulle ja hahmojen väliselle dynamiikalle rakentuvissa kohtauksissa huomio väistämättä kiinnittyy näytttelijöiden ilmeisiin, äänenpainoihin ja pieniin eleisiin, jotka joko voivat vahvistaa tarinaan uppoutumista tai sitten romuttaa kokemuksen läpikotaisesti. Jurvan teatterin näyttelijät kuitenkin selviytyivät yksityiskohtia skannaavasta katseestani mallikkaasti. Varsinkin Sanni Kaitamäen esittämä sir Lawrence Wargrave ansaitsee erityismaininnan, sillä Kaitamäki onnistuu jokaista sormenheilautusta myöten tuomaan lavalle ehdan, sanatonta arvovaltaa uhkuvan tuomarin. Monissa kohtauksissa keskiössä olevan Anabel Karjalaisen näyttelemän Vera Claythornen kasvoista heijastuu uskottavasti tunneskaala kiusaantuneisuudesta epätoivoon.
Vain yksi näytelmän lukuisista mieshahmoista on saman sukupuolen tulkitsema, mutta naisvaltainen kaarti selviytyy roolitukseen liittyvästä haasteesta ansiokkaasti. Esimerkiksi Iida Hongiston esittämässä Anthony Marstonin hahmossa on sopivasti rehentelevää playboyta ilman, että korskeat elkeet lipsahtaisivat ylikorostetun machoilun puolelle. Harmillista, ettei Christien perikunta salli alkuperäisten hahmojen uudelleensukupuolittamista, sillä toistaalta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten naishahmojen joukko olisi kerinyt mysteeriä auki ja millaiset motiivit ja henkilökemiat tällöin olisivat korostuneet. Alkuperäisteoksessa luotetaan varsin vahvasti mustasukkaisuuteen ja vastakkaisten sukupuolten väliseen jännitteeseen, jota myös Jurvan teatterin versiossa tuodaan esille muun muassa Philip Lombardin ja Vera Claythornen välisenä flirttinä.
Jurvan teatterin näytelmäversioon mukaan on otettu myös aimo annos huumoria, mikä jakanee katsojien mielipiteitä. Alusta loppuun asti piinkovaa jännitystä ja alkuperäisteoksen kirjaimellista versiointia odottavat katsojat saattavat pettyä, mutta muille huumorillahöystetyt vuorosanat ja hahmojen välinen naljailu tarjoavat toivottuja hengähdystaukoja kiristyvän tunnelman keskellä.
Muutamista inhimillisistä kömmähdyksistä huolimatta Jurvan teatteri on onnistunut toteuttamaan pätevän versio Agatha Christien klassikosta. Onnistuneesta tulkinnasta kertoo myös se, että näytelmän loppuhuipennus kylmänväreitä nostattavan monologin kera onnistuu kuvaannollisesti vetämään maton loppuratkaisun ennestään tuntevan katsojan jalkojen alta.
Näytelmää esitetään Jurvan teatterissa 1. joulukuuta asti.
Eveliina Kälviäinen
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
Jurvan teatterin tulkinta Agatha Christien klassikkomysteeristä tuo lavalle monivivahteisen hahmojoukon. Sanni Kaitamäen esittämä tuomari Wargrave (etualalla) ottaa ohjat käsiinsä Sotilassaarella vallitsevan hämmennyksen keskellä.
Leila Luhtala
TEATTERIARVIO Ennakkoon ajattelin ohjaaja Marja Vuoren ja Jurvan teatterin näyttelijäseurueen haukanneen turhan kunnianhimoisen suupalan tarttuessaan Agatha Christien mysteeriklassikkoon Eikä yksikään pelastunut. Vaikka vuonna 1939 julkaistussa alkuperäisteoksessa riittää juonenkäänteitä, suurin osa teoksen jännitteestä rakentuu hahmojen sisäisestä monologista, kun jokainen henkilö tahoillaan painii omien omantunnontuskiensa ja pelokkaiden ajatustensa kanssa miettiessään, kuka vieraiden keskuudessa on pirullisen ovela murhaaja. Tämänkaltaisen päänsisäisyyden esiin tuominen teatterin lavalla on hyvin haastavaa. Jurvan teatterissa tämä on kuitenkin ratkaistu lisäämällä kohtauksiin runsaasti vuoropuhelua, jossa käydään läpi hahmojen taustat ja syyt, miksi he ovat matkustaneet Sotilassaarelle.
Tästä syystä varsin verkkaisesti etenevä ensimmäinen näytös ei vedä vertoja näytelmän toiselle näytökselle, jossa hahmot pääsevät enemmän oikeuksiinsa ja tunnelma on tiheämpi. Toisaalta tarinaa ennestään tuntemattomien katsojien olisi hyvin haastavaa päästä juoneen kiinni, jos hahmojen taustoitus olisi jätetty vähemmälle.
Vahvasti vuoropuhelulle ja hahmojen väliselle dynamiikalle rakentuvissa kohtauksissa huomio väistämättä kiinnittyy näytttelijöiden ilmeisiin, äänenpainoihin ja pieniin eleisiin, jotka joko voivat vahvistaa tarinaan uppoutumista tai sitten romuttaa kokemuksen läpikotaisesti. Jurvan teatterin näyttelijät kuitenkin selviytyivät yksityiskohtia skannaavasta katseestani mallikkaasti. Varsinkin Sanni Kaitamäen esittämä sir Lawrence Wargrave ansaitsee erityismaininnan, sillä Kaitamäki onnistuu jokaista sormenheilautusta myöten tuomaan lavalle ehdan, sanatonta arvovaltaa uhkuvan tuomarin. Monissa kohtauksissa keskiössä olevan Anabel Karjalaisen näyttelemän Vera Claythornen kasvoista heijastuu uskottavasti tunneskaala kiusaantuneisuudesta epätoivoon.
Vain yksi näytelmän lukuisista mieshahmoista on saman sukupuolen tulkitsema, mutta naisvaltainen kaarti selviytyy roolitukseen liittyvästä haasteesta ansiokkaasti. Esimerkiksi Iida Hongiston esittämässä Anthony Marstonin hahmossa on sopivasti rehentelevää playboyta ilman, että korskeat elkeet lipsahtaisivat ylikorostetun machoilun puolelle. Harmillista, ettei Christien perikunta salli alkuperäisten hahmojen uudelleensukupuolittamista, sillä toistaalta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten naishahmojen joukko olisi kerinyt mysteeriä auki ja millaiset motiivit ja henkilökemiat tällöin olisivat korostuneet. Alkuperäisteoksessa luotetaan varsin vahvasti mustasukkaisuuteen ja vastakkaisten sukupuolten väliseen jännitteeseen, jota myös Jurvan teatterin versiossa tuodaan esille muun muassa Philip Lombardin ja Vera Claythornen välisenä flirttinä.
Jurvan teatterin näytelmäversioon mukaan on otettu myös aimo annos huumoria, mikä jakanee katsojien mielipiteitä. Alusta loppuun asti piinkovaa jännitystä ja alkuperäisteoksen kirjaimellista versiointia odottavat katsojat saattavat pettyä, mutta muille huumorillahöystetyt vuorosanat ja hahmojen välinen naljailu tarjoavat toivottuja hengähdystaukoja kiristyvän tunnelman keskellä.
Muutamista inhimillisistä kömmähdyksistä huolimatta Jurvan teatteri on onnistunut toteuttamaan pätevän versio Agatha Christien klassikosta. Onnistuneesta tulkinnasta kertoo myös se, että näytelmän loppuhuipennus kylmänväreitä nostattavan monologin kera onnistuu kuvaannollisesti vetämään maton loppuratkaisun ennestään tuntevan katsojan jalkojen alta.
Näytelmää esitetään Jurvan teatterissa 1. joulukuuta asti.
Eveliina Kälviäinen
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
Jurvan teatterin tulkinta Agatha Christien klassikkomysteeristä tuo lavalle monivivahteisen hahmojoukon. Sanni Kaitamäen esittämä tuomari Wargrave (etualalla) ottaa ohjat käsiinsä Sotilassaarella vallitsevan hämmennyksen keskellä.
Leila Luhtala
TEATTERIARVIO Ennakkoon ajattelin ohjaaja Marja Vuoren ja Jurvan teatterin näyttelijäseurueen haukanneen turhan kunnianhimoisen suupalan tarttuessaan Agatha Christien mysteeriklassikkoon Eikä yksikään pelastunut. Vaikka vuonna 1939 julkaistussa alkuperäisteoksessa riittää juonenkäänteitä, suurin osa teoksen jännitteestä rakentuu hahmojen sisäisestä monologista, kun jokainen henkilö tahoillaan painii omien omantunnontuskiensa ja pelokkaiden ajatustensa kanssa miettiessään, kuka vieraiden keskuudessa on pirullisen ovela murhaaja. Tämänkaltaisen päänsisäisyyden esiin tuominen teatterin lavalla on hyvin haastavaa. Jurvan teatterissa tämä on kuitenkin ratkaistu lisäämällä kohtauksiin runsaasti vuoropuhelua, jossa käydään läpi hahmojen taustat ja syyt, miksi he ovat matkustaneet Sotilassaarelle.
Tästä syystä varsin verkkaisesti etenevä ensimmäinen näytös ei vedä vertoja näytelmän toiselle näytökselle, jossa hahmot pääsevät enemmän oikeuksiinsa ja tunnelma on tiheämpi. Toisaalta tarinaa ennestään tuntemattomien katsojien olisi hyvin haastavaa päästä juoneen kiinni, jos hahmojen taustoitus olisi jätetty vähemmälle.
Vahvasti vuoropuhelulle ja hahmojen väliselle dynamiikalle rakentuvissa kohtauksissa huomio väistämättä kiinnittyy näytttelijöiden ilmeisiin, äänenpainoihin ja pieniin eleisiin, jotka joko voivat vahvistaa tarinaan uppoutumista tai sitten romuttaa kokemuksen läpikotaisesti. Jurvan teatterin näyttelijät kuitenkin selviytyivät yksityiskohtia skannaavasta katseestani mallikkaasti. Varsinkin Sanni Kaitamäen esittämä sir Lawrence Wargrave ansaitsee erityismaininnan, sillä Kaitamäki onnistuu jokaista sormenheilautusta myöten tuomaan lavalle ehdan, sanatonta arvovaltaa uhkuvan tuomarin. Monissa kohtauksissa keskiössä olevan Anabel Karjalaisen näyttelemän Vera Claythornen kasvoista heijastuu uskottavasti tunneskaala kiusaantuneisuudesta epätoivoon.
Vain yksi näytelmän lukuisista mieshahmoista on saman sukupuolen tulkitsema, mutta naisvaltainen kaarti selviytyy roolitukseen liittyvästä haasteesta ansiokkaasti. Esimerkiksi Iida Hongiston esittämässä Anthony Marstonin hahmossa on sopivasti rehentelevää playboyta ilman, että korskeat elkeet lipsahtaisivat ylikorostetun machoilun puolelle. Harmillista, ettei Christien perikunta salli alkuperäisten hahmojen uudelleensukupuolittamista, sillä toistaalta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten naishahmojen joukko olisi kerinyt mysteeriä auki ja millaiset motiivit ja henkilökemiat tällöin olisivat korostuneet. Alkuperäisteoksessa luotetaan varsin vahvasti mustasukkaisuuteen ja vastakkaisten sukupuolten väliseen jännitteeseen, jota myös Jurvan teatterin versiossa tuodaan esille muun muassa Philip Lombardin ja Vera Claythornen välisenä flirttinä.
Jurvan teatterin näytelmäversioon mukaan on otettu myös aimo annos huumoria, mikä jakanee katsojien mielipiteitä. Alusta loppuun asti piinkovaa jännitystä ja alkuperäisteoksen kirjaimellista versiointia odottavat katsojat saattavat pettyä, mutta muille huumorillahöystetyt vuorosanat ja hahmojen välinen naljailu tarjoavat toivottuja hengähdystaukoja kiristyvän tunnelman keskellä.
Muutamista inhimillisistä kömmähdyksistä huolimatta Jurvan teatteri on onnistunut toteuttamaan pätevän versio Agatha Christien klassikosta. Onnistuneesta tulkinnasta kertoo myös se, että näytelmän loppuhuipennus kylmänväreitä nostattavan monologin kera onnistuu kuvaannollisesti vetämään maton loppuratkaisun ennestään tuntevan katsojan jalkojen alta.
Näytelmää esitetään Jurvan teatterissa 1. joulukuuta asti.
Eveliina Kälviäinen
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide