A-
A+
ISÄNPÄIVÄ Kun puoliso repäistään viereltä kesken yhteisen taipaleen, matkan jatkaminen vaatii paljon sellaista, mitä muuten ei tulisi ajatelleeksikaan. Juha Hirvelän puoliso Moonika kuoli syöpään tammikuussa 2018 ja se tiesi perheen elämään isoa muutosta.
– En ole yrittänyt olla pojille äiti ja isä, vaan pelkkä isä. En pysty enkä ole yrittänytkään täyttää äidin roolia, Hirvelä miettii.
Hän valmistautuu nyt toiseen isänpäivään ilman Moonikaansa ja pojatkin ovat muuttaneet jo kotipesästä omilleen. Valtteri valmistui juuri ammattiin Vaasassa ja Severi asuu Seinäjoella. Yhteys on kuitenkin tiivis ja välillä Hirvelä saa kotiin pojat tyttöystävineen.
– Olihan se varmasti erilaista tulla maailmalta äidin ruokapöytään kuin isän, varmasti jotakin merkittävää meni Moonikan mukana pois, hän miettii hiljaa lastensa osaa.
Hirvelä sanoo ensimmäisen kuoleman jälkeisen vuoden kuluneen ikään kuin hulinassa, mutta nyt asiat alkavat tasaantua.
– Toki surua on edelleen ja asiat tulevat jopa enemmän mieleen. Paljon on pois, kun puoliso on poissa, hän sanoo hiljaa.
ISYYS ON Hirvelän mukaan ollut parasta, mitä hän oli siihen saakka kokenut. Valtterin syntymän aikoihin hän oli 27-vuotias ja Severin aikana kolmekymppinen.
– Olimme olleet Moonikan kanssa yhdessä rippikouluikäisistä asti. Ei me erityisesti keskusteltu lasten kasvatuksesta tai tehty suunnitelmia, mutta yhteinen sävel löytyi. Tilanteen mukaan mentiin.
Hirvelän mielestä etenkin lasten ollessa pieniä kasvatusvastuu oli enemmän äidillä.
– Moonika oli kaikessa aina askeleen edellä, ehkä minä olin hitaampi, hän naurahtaa.
Jälkikasvu harrasti jalkapalloa, hiihtoa ja muuta lähiurheilua. Hirvelä myöntää, ettei hirveästi sekaantunut lastensa harrastuksiin, kun työt Norinkylän maatilalla kilpailivat kaikesta ylimääräisestä vapaa-ajasta tehokkaasti ja puolisokin oli yrittäjä.
– Kyllä minä jonkun pelin kävin katsomassa, mutta ehkä olisi pitänyt olla enemmän lasten kanssa. Yritin toki innostaa poikia suunnistuksen pariin, sillä itse viihdyn hyvin metsässä, mutta ei se oikein vetänyt. Yksi parhaimpia reissuja oli isä-poika-leiri Vaasassa. Siellä pystyi irtautumaan arjesta ja sai olla poikien kanssa.
Kun Hirvelä nyt katsoo poikiaan, hän ei koe kuitenkaan epäonnistuneensa isänä, vaikkei yliaktiivinen heidän kanssaan aikanaan ollutkaan.
– Toki aina on parantamisen varaa, mutta ehkä pääasia on, että osaa ja löytää oikeat keinot käsitellä asioita ja että tunnetaan toisemme. Enemmänkin pitäisi puhua, mutta ehkä pojat puhuivat enemmän äidille. Moonikan kuoleman jälkeen en koe roolini isänä juuri muuttuneen. Aina on poikien kanssa esimerkiksi halattu toisiamme, mutta ehkä tämä tilanne on lähentänyt meitä lisää.
ISÄN JA poikien yhteinen ”harrastus” on maatila, jonka Hirvelä osti sedältään jo vuonna 1988 ja aloitti tuona keväänä tilanpidon. Nyt pojat auttelevat tilan töissä, kun ehtivät, ja se merkitsee isälle paljon.
– Kun aloitin itse tilanpidon, omat vanhempani olivat siellä töissä. Isäni on nyt 80-vuotias ja auttaa yhä, miten jaksaa ja kykenee. Hän on ikäisekseen pirteä ja aktiivinen yhä, ja ollut minulle hyvä miehen ja isän malli.
Hirvelä sanoo, että hänellä ja pojilla on ollut hyvä turvaverkko läheisistään. Kaikki huolehtivat toinen toisistaan.
– Isä kantaa minusta, perheestä ja maatilasta huolta. Toisaalta taas jos isä ei vastaa vaikka puhelimeen, minun on riennettävä katsomaan, ettei mitään ole sattunut.
Puheesta kuultaa syvä kunnioitus omaa isää kohtaan. Toivoisiko hän, että saisi samaa kunnioitusta omalta jälkikasvultaan?
– Kunnioitus täytyy ansaita, jos on retku, niin sitä ei tule.
Hirvelä käy päivätyössä Närpiössä NTM:llä. Ruotsin kieli, tai Närpiön murre, ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Elektroniikka-asentajan koulutustaustalla aloitti yrittäjänä vuonna 2006 NTM:llä AKV-asennuksen kautta ja jatkoi myöhemmin NTM:n työntekijänä. Maatalouden murros on pakottanut tekemään valintoja.
– Meinasin jossakin vaiheessa lähteä lukemaan vielä insinööriksi, mutta Moonika sairastui tuolloin reumaan ja ajattelin, että ehkä tästä ei lähdetä mihinkään. Eihän sitä vielä tiedä, mihin sitä eksyy, mutta olen kyllä tyytyväinen näinkin.
HIRVELÄSTÄ huokuu elämänmyönteisyys ja luottamus tulevaan. Kaikki tuntuu olevan mallillaan, vaikka suru kulkeekin yhä mukana. Riipin koti on Moonikan lapsuuden koti ja Hirvelä sanoo olevansa talossa ”vähemmistöosakkaana”.
Kun häntä pyytää kuvailemaan itseään, hän naurahtaa, että sisko osaisi heti sanoa.
– No siitä hitaudesta, ehkä harkitsen asioita joskus liian kauan, olen ehkä liian verkkainen. Toisaalta olen myös härkäpäinen. Yleensä pystyn sopimaan asiat ja muuttamaan mielipidettä, mutta se, että saan laivan kääntymään, voi kestää. Kun kimpaannun, osaan olla kyllä impulsiivinenkin.
Hirvelä sanoo poikien aikanaan testanneen isäänsä ja osaavansa olla tarvittaessa ankarakin.
– Molemmat olivat armeijassa ja pärjäsivät, olivathan he olleet minun koulutuksessa, hän nauraa.
Isänpäivää Hirvelä pitää tärkeänä päivänä, jolla voi olla jopa erityistä merkitystä joillekin. Jollakin ei ole isää tai jollakin ei ole enää jäljellä kuin isä. Tarinoita on monia.
– Isänpäivän tullen itse tulee ajateltua sodankäyneitä. He ovat kuitenkin vielä lähellä omaa sukupolveani. Tietty kunnioitus on niitä isiä kohtaan, jotka sotaan joutuivat. Asuin tilan ostettuani alkuun isänisän kanssa ja vaikka sodasta ei juuri puhuttu, tiedän, että takana saattoi olla kipeitäkin asioita.
Isänpäivää Hirvelässä vietetään kotosalla ja tietenkin Piikkilänkylässä oman isän luona.
– Siellä keitetään ruoka ja kahvit, joskus on käyty myös ulkona syömässä. Myös hautausmaalla saatetaan käydä. Nuorena isänä sain itse tehtyjä kortteja pojilta, mutta tänä päivänä riittää, jos tulee käymään tai jos maailman äärissä, niin puhelinsoittokin on ookoo.
Katja Rinta-Nikkola
Juttu on julkaistu 6.11. printti-Tejukassa.
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
ISÄNPÄIVÄ Kun puoliso repäistään viereltä kesken yhteisen taipaleen, matkan jatkaminen vaatii paljon sellaista, mitä muuten ei tulisi ajatelleeksikaan. Juha Hirvelän puoliso Moonika kuoli syöpään tammikuussa 2018 ja se tiesi perheen elämään isoa muutosta.
– En ole yrittänyt olla pojille äiti ja isä, vaan pelkkä isä. En pysty enkä ole yrittänytkään täyttää äidin roolia, Hirvelä miettii.
Hän valmistautuu nyt toiseen isänpäivään ilman Moonikaansa ja pojatkin ovat muuttaneet jo kotipesästä omilleen. Valtteri valmistui juuri ammattiin Vaasassa ja Severi asuu Seinäjoella. Yhteys on kuitenkin tiivis ja välillä Hirvelä saa kotiin pojat tyttöystävineen.
– Olihan se varmasti erilaista tulla maailmalta äidin ruokapöytään kuin isän, varmasti jotakin merkittävää meni Moonikan mukana pois, hän miettii hiljaa lastensa osaa.
Hirvelä sanoo ensimmäisen kuoleman jälkeisen vuoden kuluneen ikään kuin hulinassa, mutta nyt asiat alkavat tasaantua.
– Toki surua on edelleen ja asiat tulevat jopa enemmän mieleen. Paljon on pois, kun puoliso on poissa, hän sanoo hiljaa.
ISYYS ON Hirvelän mukaan ollut parasta, mitä hän oli siihen saakka kokenut. Valtterin syntymän aikoihin hän oli 27-vuotias ja Severin aikana kolmekymppinen.
– Olimme olleet Moonikan kanssa yhdessä rippikouluikäisistä asti. Ei me erityisesti keskusteltu lasten kasvatuksesta tai tehty suunnitelmia, mutta yhteinen sävel löytyi. Tilanteen mukaan mentiin.
Hirvelän mielestä etenkin lasten ollessa pieniä kasvatusvastuu oli enemmän äidillä.
– Moonika oli kaikessa aina askeleen edellä, ehkä minä olin hitaampi, hän naurahtaa.
Jälkikasvu harrasti jalkapalloa, hiihtoa ja muuta lähiurheilua. Hirvelä myöntää, ettei hirveästi sekaantunut lastensa harrastuksiin, kun työt Norinkylän maatilalla kilpailivat kaikesta ylimääräisestä vapaa-ajasta tehokkaasti ja puolisokin oli yrittäjä.
– Kyllä minä jonkun pelin kävin katsomassa, mutta ehkä olisi pitänyt olla enemmän lasten kanssa. Yritin toki innostaa poikia suunnistuksen pariin, sillä itse viihdyn hyvin metsässä, mutta ei se oikein vetänyt. Yksi parhaimpia reissuja oli isä-poika-leiri Vaasassa. Siellä pystyi irtautumaan arjesta ja sai olla poikien kanssa.
Kun Hirvelä nyt katsoo poikiaan, hän ei koe kuitenkaan epäonnistuneensa isänä, vaikkei yliaktiivinen heidän kanssaan aikanaan ollutkaan.
– Toki aina on parantamisen varaa, mutta ehkä pääasia on, että osaa ja löytää oikeat keinot käsitellä asioita ja että tunnetaan toisemme. Enemmänkin pitäisi puhua, mutta ehkä pojat puhuivat enemmän äidille. Moonikan kuoleman jälkeen en koe roolini isänä juuri muuttuneen. Aina on poikien kanssa esimerkiksi halattu toisiamme, mutta ehkä tämä tilanne on lähentänyt meitä lisää.
ISÄN JA poikien yhteinen ”harrastus” on maatila, jonka Hirvelä osti sedältään jo vuonna 1988 ja aloitti tuona keväänä tilanpidon. Nyt pojat auttelevat tilan töissä, kun ehtivät, ja se merkitsee isälle paljon.
– Kun aloitin itse tilanpidon, omat vanhempani olivat siellä töissä. Isäni on nyt 80-vuotias ja auttaa yhä, miten jaksaa ja kykenee. Hän on ikäisekseen pirteä ja aktiivinen yhä, ja ollut minulle hyvä miehen ja isän malli.
Hirvelä sanoo, että hänellä ja pojilla on ollut hyvä turvaverkko läheisistään. Kaikki huolehtivat toinen toisistaan.
– Isä kantaa minusta, perheestä ja maatilasta huolta. Toisaalta taas jos isä ei vastaa vaikka puhelimeen, minun on riennettävä katsomaan, ettei mitään ole sattunut.
Puheesta kuultaa syvä kunnioitus omaa isää kohtaan. Toivoisiko hän, että saisi samaa kunnioitusta omalta jälkikasvultaan?
– Kunnioitus täytyy ansaita, jos on retku, niin sitä ei tule.
Hirvelä käy päivätyössä Närpiössä NTM:llä. Ruotsin kieli, tai Närpiön murre, ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Elektroniikka-asentajan koulutustaustalla aloitti yrittäjänä vuonna 2006 NTM:llä AKV-asennuksen kautta ja jatkoi myöhemmin NTM:n työntekijänä. Maatalouden murros on pakottanut tekemään valintoja.
– Meinasin jossakin vaiheessa lähteä lukemaan vielä insinööriksi, mutta Moonika sairastui tuolloin reumaan ja ajattelin, että ehkä tästä ei lähdetä mihinkään. Eihän sitä vielä tiedä, mihin sitä eksyy, mutta olen kyllä tyytyväinen näinkin.
HIRVELÄSTÄ huokuu elämänmyönteisyys ja luottamus tulevaan. Kaikki tuntuu olevan mallillaan, vaikka suru kulkeekin yhä mukana. Riipin koti on Moonikan lapsuuden koti ja Hirvelä sanoo olevansa talossa ”vähemmistöosakkaana”.
Kun häntä pyytää kuvailemaan itseään, hän naurahtaa, että sisko osaisi heti sanoa.
– No siitä hitaudesta, ehkä harkitsen asioita joskus liian kauan, olen ehkä liian verkkainen. Toisaalta olen myös härkäpäinen. Yleensä pystyn sopimaan asiat ja muuttamaan mielipidettä, mutta se, että saan laivan kääntymään, voi kestää. Kun kimpaannun, osaan olla kyllä impulsiivinenkin.
Hirvelä sanoo poikien aikanaan testanneen isäänsä ja osaavansa olla tarvittaessa ankarakin.
– Molemmat olivat armeijassa ja pärjäsivät, olivathan he olleet minun koulutuksessa, hän nauraa.
Isänpäivää Hirvelä pitää tärkeänä päivänä, jolla voi olla jopa erityistä merkitystä joillekin. Jollakin ei ole isää tai jollakin ei ole enää jäljellä kuin isä. Tarinoita on monia.
– Isänpäivän tullen itse tulee ajateltua sodankäyneitä. He ovat kuitenkin vielä lähellä omaa sukupolveani. Tietty kunnioitus on niitä isiä kohtaan, jotka sotaan joutuivat. Asuin tilan ostettuani alkuun isänisän kanssa ja vaikka sodasta ei juuri puhuttu, tiedän, että takana saattoi olla kipeitäkin asioita.
Isänpäivää Hirvelässä vietetään kotosalla ja tietenkin Piikkilänkylässä oman isän luona.
– Siellä keitetään ruoka ja kahvit, joskus on käyty myös ulkona syömässä. Myös hautausmaalla saatetaan käydä. Nuorena isänä sain itse tehtyjä kortteja pojilta, mutta tänä päivänä riittää, jos tulee käymään tai jos maailman äärissä, niin puhelinsoittokin on ookoo.
Katja Rinta-Nikkola
Juttu on julkaistu 6.11. printti-Tejukassa.
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
ISÄNPÄIVÄ Kun puoliso repäistään viereltä kesken yhteisen taipaleen, matkan jatkaminen vaatii paljon sellaista, mitä muuten ei tulisi ajatelleeksikaan. Juha Hirvelän puoliso Moonika kuoli syöpään tammikuussa 2018 ja se tiesi perheen elämään isoa muutosta.
– En ole yrittänyt olla pojille äiti ja isä, vaan pelkkä isä. En pysty enkä ole yrittänytkään täyttää äidin roolia, Hirvelä miettii.
Hän valmistautuu nyt toiseen isänpäivään ilman Moonikaansa ja pojatkin ovat muuttaneet jo kotipesästä omilleen. Valtteri valmistui juuri ammattiin Vaasassa ja Severi asuu Seinäjoella. Yhteys on kuitenkin tiivis ja välillä Hirvelä saa kotiin pojat tyttöystävineen.
– Olihan se varmasti erilaista tulla maailmalta äidin ruokapöytään kuin isän, varmasti jotakin merkittävää meni Moonikan mukana pois, hän miettii hiljaa lastensa osaa.
Hirvelä sanoo ensimmäisen kuoleman jälkeisen vuoden kuluneen ikään kuin hulinassa, mutta nyt asiat alkavat tasaantua.
– Toki surua on edelleen ja asiat tulevat jopa enemmän mieleen. Paljon on pois, kun puoliso on poissa, hän sanoo hiljaa.
ISYYS ON Hirvelän mukaan ollut parasta, mitä hän oli siihen saakka kokenut. Valtterin syntymän aikoihin hän oli 27-vuotias ja Severin aikana kolmekymppinen.
– Olimme olleet Moonikan kanssa yhdessä rippikouluikäisistä asti. Ei me erityisesti keskusteltu lasten kasvatuksesta tai tehty suunnitelmia, mutta yhteinen sävel löytyi. Tilanteen mukaan mentiin.
Hirvelän mielestä etenkin lasten ollessa pieniä kasvatusvastuu oli enemmän äidillä.
– Moonika oli kaikessa aina askeleen edellä, ehkä minä olin hitaampi, hän naurahtaa.
Jälkikasvu harrasti jalkapalloa, hiihtoa ja muuta lähiurheilua. Hirvelä myöntää, ettei hirveästi sekaantunut lastensa harrastuksiin, kun työt Norinkylän maatilalla kilpailivat kaikesta ylimääräisestä vapaa-ajasta tehokkaasti ja puolisokin oli yrittäjä.
– Kyllä minä jonkun pelin kävin katsomassa, mutta ehkä olisi pitänyt olla enemmän lasten kanssa. Yritin toki innostaa poikia suunnistuksen pariin, sillä itse viihdyn hyvin metsässä, mutta ei se oikein vetänyt. Yksi parhaimpia reissuja oli isä-poika-leiri Vaasassa. Siellä pystyi irtautumaan arjesta ja sai olla poikien kanssa.
Kun Hirvelä nyt katsoo poikiaan, hän ei koe kuitenkaan epäonnistuneensa isänä, vaikkei yliaktiivinen heidän kanssaan aikanaan ollutkaan.
– Toki aina on parantamisen varaa, mutta ehkä pääasia on, että osaa ja löytää oikeat keinot käsitellä asioita ja että tunnetaan toisemme. Enemmänkin pitäisi puhua, mutta ehkä pojat puhuivat enemmän äidille. Moonikan kuoleman jälkeen en koe roolini isänä juuri muuttuneen. Aina on poikien kanssa esimerkiksi halattu toisiamme, mutta ehkä tämä tilanne on lähentänyt meitä lisää.
ISÄN JA poikien yhteinen ”harrastus” on maatila, jonka Hirvelä osti sedältään jo vuonna 1988 ja aloitti tuona keväänä tilanpidon. Nyt pojat auttelevat tilan töissä, kun ehtivät, ja se merkitsee isälle paljon.
– Kun aloitin itse tilanpidon, omat vanhempani olivat siellä töissä. Isäni on nyt 80-vuotias ja auttaa yhä, miten jaksaa ja kykenee. Hän on ikäisekseen pirteä ja aktiivinen yhä, ja ollut minulle hyvä miehen ja isän malli.
Hirvelä sanoo, että hänellä ja pojilla on ollut hyvä turvaverkko läheisistään. Kaikki huolehtivat toinen toisistaan.
– Isä kantaa minusta, perheestä ja maatilasta huolta. Toisaalta taas jos isä ei vastaa vaikka puhelimeen, minun on riennettävä katsomaan, ettei mitään ole sattunut.
Puheesta kuultaa syvä kunnioitus omaa isää kohtaan. Toivoisiko hän, että saisi samaa kunnioitusta omalta jälkikasvultaan?
– Kunnioitus täytyy ansaita, jos on retku, niin sitä ei tule.
Hirvelä käy päivätyössä Närpiössä NTM:llä. Ruotsin kieli, tai Närpiön murre, ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Elektroniikka-asentajan koulutustaustalla aloitti yrittäjänä vuonna 2006 NTM:llä AKV-asennuksen kautta ja jatkoi myöhemmin NTM:n työntekijänä. Maatalouden murros on pakottanut tekemään valintoja.
– Meinasin jossakin vaiheessa lähteä lukemaan vielä insinööriksi, mutta Moonika sairastui tuolloin reumaan ja ajattelin, että ehkä tästä ei lähdetä mihinkään. Eihän sitä vielä tiedä, mihin sitä eksyy, mutta olen kyllä tyytyväinen näinkin.
HIRVELÄSTÄ huokuu elämänmyönteisyys ja luottamus tulevaan. Kaikki tuntuu olevan mallillaan, vaikka suru kulkeekin yhä mukana. Riipin koti on Moonikan lapsuuden koti ja Hirvelä sanoo olevansa talossa ”vähemmistöosakkaana”.
Kun häntä pyytää kuvailemaan itseään, hän naurahtaa, että sisko osaisi heti sanoa.
– No siitä hitaudesta, ehkä harkitsen asioita joskus liian kauan, olen ehkä liian verkkainen. Toisaalta olen myös härkäpäinen. Yleensä pystyn sopimaan asiat ja muuttamaan mielipidettä, mutta se, että saan laivan kääntymään, voi kestää. Kun kimpaannun, osaan olla kyllä impulsiivinenkin.
Hirvelä sanoo poikien aikanaan testanneen isäänsä ja osaavansa olla tarvittaessa ankarakin.
– Molemmat olivat armeijassa ja pärjäsivät, olivathan he olleet minun koulutuksessa, hän nauraa.
Isänpäivää Hirvelä pitää tärkeänä päivänä, jolla voi olla jopa erityistä merkitystä joillekin. Jollakin ei ole isää tai jollakin ei ole enää jäljellä kuin isä. Tarinoita on monia.
– Isänpäivän tullen itse tulee ajateltua sodankäyneitä. He ovat kuitenkin vielä lähellä omaa sukupolveani. Tietty kunnioitus on niitä isiä kohtaan, jotka sotaan joutuivat. Asuin tilan ostettuani alkuun isänisän kanssa ja vaikka sodasta ei juuri puhuttu, tiedän, että takana saattoi olla kipeitäkin asioita.
Isänpäivää Hirvelässä vietetään kotosalla ja tietenkin Piikkilänkylässä oman isän luona.
– Siellä keitetään ruoka ja kahvit, joskus on käyty myös ulkona syömässä. Myös hautausmaalla saatetaan käydä. Nuorena isänä sain itse tehtyjä kortteja pojilta, mutta tänä päivänä riittää, jos tulee käymään tai jos maailman äärissä, niin puhelinsoittokin on ookoo.
Katja Rinta-Nikkola
Juttu on julkaistu 6.11. printti-Tejukassa.
Ajankohtaista
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide