Päivä Parrassa

Juhani Pajunen

PARRA Millainen se on, se päivä Parrassa?

Tämä selviää tänään lauantaina. Olen päässyt päiväksi oikeisiin töihin laskettelukeskus Snowpark Parraan. Saavun työmaalle kello 10.45, juurikin sillä kellonlyömällä, kun työvuoroni alkaa. Kerrankin ajoissa! Juuri ja juuri tosin, mutta ajoissapa kuitenkin.

Toimintavastaava Anna Satokunnas ottaa minut vastaan ja antaa pikaperehdytyksen laskettelukeskuksen työntekijän tehtäviin. Parra-huppari päälle, radiopuhelin taskuun ja menoksi.

Snowpark Parrassa on arki-iltaisin yleensä 4–5 ja viikonloppuisin 8–11 työntekijää. Kauden mittaan henkilöstömäärä pyörii 20–30 välillä, mutta osa tekee työvuoroja vain harvakseltaan. Vakituisempia työntekijöitä on kahdeksan. Nyt pääsen itse mukaan tähän joukkoon iloiseen.

Ensimmäinen työpisteeni on vuokraamossa, jonne laskettelijat tulevat ostamaan hissilippuja ja vuokraamaan monoja ja suksia tai lumilautoja, jos heillä ei sellaisia omasta takaa ole. Mitä kypärään tulee, asiakkaalta ei kysytä, haluaako hän sen, vaan ottaako hän mustan vai valkoisen. Näin vältetään kypärättömyys.

– Nykyään kaikki nuoret pitävät kypärää itsestäänselvyytenä. Ainoat, jotka eivät kypärää ota, ovat sellaiset aikuiset, jotka ovat lasketelleet viimeksi ehkä jotain 30 vuotta sitten. He saattavat sanoa, että enhän minä nyt mitään kypärää tarvitse, Anna Satokunnas kertoo.

Kello koittaa 12 ja rinteet aukeavat. Samalla alkaa myös asiakkaiden virta, joka pian äityy jo ruuhkaksi asti. Minäkin pääsen lasketteluvälineitä asiakkaille valitsemaan.

Jokainen välineitä vuokraava täyttää lappuun omat tietonsa. Strategiset luvut ovat henkilön pituus, paino ja kengännumero. Niiden perusteella hänelle valitaan ensin sopivan kokoiset monot ja sitten sopivan pituiset laskettelusukset. Halukkaat saavat myös sauvat ja laskettelulasit.

Sopivat monot ja sukset löytyvät melko helposti, mutta sen jälkeen vuorossa on prosessin aidosti vaikea vaihe: suksien siteiden säätö. Taulukoista on katsottava, mihin millimetrimitan mukaiseen mittaväliin suksen etu- ja takasiteet on asiakkaan monon numeron perusteella laitettava. Side naksautetaan kohdalleen niin, että salpa lukittuu. Kun siteet on näin säädetty sopimaan käytössä olevaan monoon, tehdään painosäätö. Asiakkaan painon perusteella saadaan säätöarvo, jonka kohdalle etu- ja takasiteiden säätöruuvi säädetään ruuvimeisselillä.

Nyt sukset makaavat operointipöydällä ja minun pitäisi venyä kyseiseen kirurgintarkkaan suoritukseen.

– Nyt pitäisi varmaankin kilauttaa kaverille, ajattelen.

Asia alkaa vaikuttaa jopa korkeamman asteen epäyhtälöä vaikeammalta, mutta onneksi on olemassa Heidi Mäki-Kulmala, joka opastaa minut alkuun suksien justeeraamisessa. Ehdin säätää kahden eri asiakkaan sukset oikeanlaisiksi, vaikka se oman aikansa ottaakin. Mutta hiljaa hyvä tulee. Tai kohtalainen nyt ainakin.

Vuokraamon ruuhka kestää puolisen tuntia, minkä jälkeen on seesteisempää. Kello on 12.40 ja on aika vaihtaa työpistettä. Läksin mukavan lämpimään valvomoon, jossa päivystää Jari Satokunnas. Valvomosta avautuu kaunis näkymä Parran rinteille.

Laskettelijat matkaavat Parran päälle kahdella ankkurihissillä, jotka ovat loogisesti I-hissi ja II-hissi. Valvojan tehtävänä on seurata, etteivät ihmiset ajaudu nousussa liian lähelle kahden hissilinjan välistä ei-kenenkään-maata ja siinä törröttäviä hissitolppia. Lisäksi tulee tarkkailla mahdollisia loukkaantumisia laskettelurinteissä. Jos rinteessä kaatunut laskettelija ei nouse ylös, on aihetta epäillä jonkinasteista loukkaantumista ja hälyttää paikalle henkilökunnan ensiapuvastaavat.

Valvomossa olevilta tv-ruuduilta näkee kaukaisempiin paikkoihin, muun muassa mäen päälle. Jos nousussa tai mäen päällä joku kaatuu ja jää jostakin vaatteestaan kiinni ankkuriin, hän joutuu helposti sen raahaamaksi. Tuolloin hissi tulee heti pysäyttää valvomosta käsin.

– Tärkein instrumentti ovat valvojan silmät, se että hän katselee, että kaikki on kunnossa. Kun tämä on jonkinlaista keskittymistä vaativa paikka, tässä ei voi samalla somea seurata, Satokunnas sanoo.

Ja ainakin itseltäni keskittymistä valvomotyö todellakin vaatii. Laskettelijoita vilisee mäessä kuin muurahaisia, joten aistit on pidettävä tarkkana. Välillä pitäisi ehtiä vilkuilla tv-ruutujakin.

Laskettelukeskuksessa on aina oltava koulutettu ja nimetty hissivastaava, joka loppukädessä vastaa siitä, että hissit ovat kunnossa. Snowpark Parrassa tähän on lisenssit Satokunnaksella ja Jarno Rosenbergillä.

Hissejä huolletaan säännöllisesti vaihtamalla ja rasvailemalla laakereita. Jos vaijerista on tietty määrä lankoja poikki, se pitää vaihtaa. Satokunnaksen aikana I-hissistä on vaihdettu kerran vaijeri. Valvojien tulee täyttää päivittäin hissien käyttöpäiväkirjaa. Siihen kirjataan hisseille tehtävät joka-aamuiset tarkastustoimet, hissien päivänaikaiset käyttökatkot ja säätila. Lisäksi virallisen tahon pitää tarkastaa hissit joka vuosi.

Parran hissit ovat olleet alusta asti samat.

– Kaiken kaikkiaan nämä hissit ovat näihin olosuhteisiin vähän liian järeät, Satokunnas kertoo. Etelä-Pohjanmaalla samanlaiset hissit on ainoastaan Lakiksella Vimpelissä.

Valvomon ikkunasta avautuvaan panoraamaan tiivistyy tammikuisen talvipäivän tunnelma: lapset ja nuoret laskevat onnessaan mäkeä suksilla ja lumilaudoilla, ja iskät ja äiskät hengailevat ja jutustelevat rinteen juurella tai ovat itsekin mukana mäenlaskussa. Vain auringonpaiste puuttuu.

Skimbailukansaa on lauantaisen runsaasti. Nyt hisseille muodostuu jo jonoa.

– Mitä enemmän rupeaa olemaan jonoa, sitä enemmän pitää valvojalla olla silmät auki. Aina joskus saattaa käydä niin, että esimerkiksi pojat saattavat etuilla jonossa päästäkseen nousemaan ylös yhtä aikaa kavereidensa kanssa. Silloin valvojan tehtävänä on mennä pitämään heille informaatiopaketti hissikäyttäytymisestä, muotoilee Satokunnas asian.

Takanamme seisova Hanna Koivisto on laittanut päälleen opettajan paidan ja odottaa asiakkaita saapuviksi. Parrasta voi nimittäin varata välineiden lisäksi myös laskettelun opetusta. Mitä kaikkea muuta Koiviston työnkuvaan kuuluu?

– Hanna taitaa olla se henkilö, joka meistä tekee kaikista monipuolisimmin hommia, Satokunnas hymyilee.

Satokunnas itse ei ole ollut opettamassa laskettelua eikä työskennellyt keittiössä, mutta kaikkea muuta hänkin on tehnyt. Hän on työskennellyt Snowpark Parrassa vuodesta 2007. Vuosien aikana mies on saanut huomata, että Parrassa lapsuudessaan olleet teuvalaiset tuovat nyt aikuisina sinne jo omia lapsiaan. Näin se sukupolvien ketju toimii.

Tärkeä osa laskettelukeskuksen työvoimaa ovat teini-ikäiset ja nuoret aikuiset.

– Tämä on hyvin monelle teuvalaiselle nuorelle ensimmäinen palkallinen työpaikka, Satokunnas tietää.

– Aina iso valtti on se, jos pärjää ruotsin kielellä. Esimerkiksi viime viikonlopun hiihtokoulussa neljästä opetuksesta kolme oli ruotsiksi, Koivisto kertoo.

Myös muu ohjeistus on molemmilla kotimaisilla. Tänä vuonna Koivisto on huomannut sen muutoksen, että hissilinjojen välissä olevista ohjekylteistä ruotsinkielinen on alempana ja suomenkielinen ylempänä, kun aiemmin on ollut päinvastoin.

– Yhden kollegan teoriahan tähän oli se, että ne ruotsinkieliset ovat vähän hitaampia ymmärtämään ohjeistusta. Ja olisiko se sitten niin, että suomenkielisillä on niin lyhyt muisti, että ne unohtavat ohjeet nopeammin? Koivisto veistelee.

Koiviston odottamat laskettelukoululaiset ovat nyt valmiina, ja hän lähtee opetushommiin. Itse lähden keittiöhommiin. Kello on 13.50.

Snowpark Parran ravintolasta voi tilata ranskalaisia, hampurilaisia ja makkaraperunoita. Ranet ja makkarat uppopaistetaan, hampparipihvit pyöritellään paistolevyllä.

Pienen tovin keittiön hyörinää ja pyörinää ihmeteltyäni alan viedä valmiita annoksia asiakkaille. Lapussa oleva tilausnumero näppäillään koneeseen, minkä jälkeen asiakkaan piippari väräjää. Värinän paikantamalla asiakas löytyy salista, vaikkakin monet helpottavat prosessia heiluttamalla kättään kyypparille. Tällä tavoin annos toisensa jälkeen löytää perille.

Hiljaisemman hetken tullen käyn sokeroimassa uunista tulleita munkkiloita. Sujautan sokeroidut munkkirinkilät paperitaskuihin ja laitan ne sitten edustavasti esille tarjoilukoriin, joka viedään vitriiniin. Munkkien lisäksi vitriinissä on berliininmunkkeja ja mutakakkuja.

Sitten taas takaisin tarjoilemaan. Vien ruoka-annoksia asiakkaille sitä mukaa, kun niitä valmistuu. Välillä on selkeitä suvantohetkiä.

– Se on aina sellaista, että väliajoin tulee ryysiksiä. Tässä 2–3 aikaan niitä alkaa yleensä tulla, sanoo ruuanlaiton touhussa oleva Keittiön Emäntä, joka haluaa pysytellä nimettömänä.

Kohta otetaankin ryysiksestä tuntumaa. Ravintolaan alkaa tupsahdella skimbaajia ja snoukkaajia yksi toisensa jälkeen. Ruokatilauksia rupeaa kertymään ja keittiön tilauskirja täyttyy kuin varkain.

Ranskalaiset ovat kovassa huudossa. Yhdessä vaiheessa jonossa on jo lähes kymmenen ranskistilausta.

– P**kele, eikö täällä kukaan osaa enää syödä lihaa? natseilen hampurilaisannosten heikkoa menekkiä. Sitten hoksaan, että koska enemmistö asiakkaista on lapsia ja nuoria, ranet ovat heidän taloudelleen kertaluokkaa kevyempi investointi. Ja ilmastokin kiittää!

Riennän tarjotinten kera pöydästä toiseen. Paljon on nälkäisiä suita ruokittavana. Keittiön Emäntä valmistaa ruokaa kuin viimeistä päivää. Tupa rupeaa olemaan jo tupaten täynnä, eivätkä kaikki asiakkaat tahdo löytää edes istumapaikkaa. Lounasruuhka on loppupeleissä aika hienokin juttu: ravintolassa on vilskettä ja tunnelmaa ja kaikki me parralaiset olemme työn touhussa toinen toistaan auttaen, hyvään asiakaskokemukseen tähdäten. Työntekijöiden keskinäistä sanailua ja läpänheittoa on ilo kuunnella.

Lopulta ryysis laantuu. Sitten opin uuden verbin.

– Kuka menisi puputtelemaan?

Pohdin tykönäni puputtelun semantiikkaa, kun Antti Ekola ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ja kutsuu minut mukaansa. Kopissa hän kiskoo ylleen pupuasun, ja a vot: Parran Werneri-pupu on syntynyt. Sen jälkeen Werneri menee ulos halittelemaan lapsia ja antamaan yläfemmoja. Lasten into on käsin kosketeltavaa. Werneri on pikkuväen ylin ystävä.

Seuraavaksi pääsen kassalle. Tehtäväni on rahastaa asiakkaiden kahvit, kaakaot, karkit ja munkit sekä ottaa keittiötilaukset vastaan.

Myyntitapahtumassa on monta liikkuvaa osaa, kun tuotteet klikkaillaan kassakoneeseen, hinta näpytellään kortinlukijaan, maksu kuitataan maksetuksi, ruokatilaus kirjataan ylös paperille ja piippari annetaan asiakkaalle. Lappuun rustataan piipparin numero ja asiakkaan tilaus: ’ran’ on ranskalaiset, ’ranmak’ makkaraperunat; hampurilaiset menevät tyypin mukaan, esimerkiksi ’juu’ niin kuin juustohamppari, ’pek’ niin kuin pekonihamppari... Makkispekkistä lukuun ottamatta koodikieli pääsee kuitenkin minulta pahasti unohtumaan, joten lyhentelen ranskikset ja burgerit aina miten sattuu.

– Voikohan tästä joutua työtuomioistuimeen? pohdin mielessäni saamattomuuttani.

Aino Hakala vie tilauslaput minulta keittiöön ja toimii muutenkin tukenani ongelmatilanteissa. Hän on työskennellyt Parrassa viikonloppuisin ja hiihtolomillaan lukion ykköseltä lähtien ja on nyt töissä kolmatta talvea.

– Tämä on mukavaa työtä. Mikään päivä ei ole koskaan samanlainen. Kiva, kun saa palvella ruotsiksikin, niin kielitaitokin siinä harjaantuu. Monipuolista hommaa.

Kassalla otetaankin toisesta kotimaisesta mittaa, kun rannikon väkeä purjehtii kohti kassaa liki katkeamattomana virtana. Välillä pitää arvailla, kumpaa kieltä käyttää, ja ennen pitkää alan puhua asiakkaille kummallakin.

Kellon lyödessä 16 pääsen ansaitulle lounastauolle. Maha on murissut jo jonkin aikaa, ja sitä suuremmalla syyllä tilaan miehen annoksen: aurajuustohamppari ja kebabranskalaiset. Mukavaa nauttia ruuan iloista. Tauon jälkeen naureskelemme tilaukseni koolle.

– Juhani söi lounaaksi aurajuustohampurilaiset ja kebabranskalaiset, Anna Satokunnas kertoo Hanna Koivistolle.

– Enkä tullut edes ähkytäyteen, vain normitäyteen, jatkan minä.

Iloiseksi lopuksi pääsen vielä tiskin ääreen. Haen salin puolelta tiskikärryn ja lajittelen siitä roskat, lautaset, mukit ja sosimet omiin paikkoihinsa. Lataan tiskit koneeseen ja vien koneesta tullutta tiskiä paikoilleen.

Ennen työvuoroni päättymistä ehdin vielä vaihtaa muutaman sanan muiden kanssa. Kysyn toista talvea Parrassa työskentelevältä Heidi Mäki-Kulmalalta, miten hän on viihtynyt työpaikassaan.

– Olen tykännyt olla täällä, kun täällä saa tehdä niin monipuolisesti asioita. Minun mielestäni meillä on tosi hyvä porukka.

Tähän kommenttiin tiivistyvät myös omat tuntemukseni työpäivästä. Olen saanut olla töissä vuokraamossa, valvomossa ja ravintolassa nuorten ja nuortenmielisten kollegoiden kanssa. Päivään on mahtunut menoa ja meininkiä mutta myös tasoittavia suvantokohtia. Ehkä sain myös kiinni pienen laskettelukeskuksen tiiviistä ja yhteisöllisestä tunnelmasta.

Kello on 17 ja tinki tulee täyteen. On aika lähteä kotiin.

Sellainen se oli, se päivä Parrassa.