”Mitä vähemmän jalat maassa, sen parempi”

Saila Reiniö

TEUVA Maiseman kokeminen vauhdikkaasti korkeammissa ilmavirtauksissa tuo lentäjä Jussi Martolalle adrenaliinia kehoon. Yläilmoissa viihtyvän miehen irtiotot maasta eivät heittele häntä tuulten mukaan suunnatta, vaan hän voi ohjata kulkupeliään painonsiirtojen ohella liitimen ohjauslenkeistä käsin.

– Olen lentänyt tänä kesänä esimerkiksi jäätelölle Parraan. Myös jäätelöautolle tein reissun liitimellä kuultuani sen soiton erään lentokeikan jälkeen.Tankkasin menopelin pellolla ja tein nopean nousun uudelleen. Huomasin myyntiauton Riipin Nuorisoseuralla ja lensin sen perässä seuraavalle pysähdyspaikalle, josta kävin hakemassa jäätelön, Martola kertoo taivasmatkoistaan, joista alastullessa on pitänyt 60 metrin vapaata tilaa riittävänä huomiolla, että reunaesteet kuten puut ovat kuitenkin mainittua etäisyyttä kauempana.

Nousuun lähdössä lentäjän jalat irtoavat maasta yleensä noin 10-30 metrin matkalla.

– Kahdesti olen lentänyt myös töihin tänä kesänä. Toisella kerralla maassa oli pieni tuuli, joka voimistui ylempänä, ja myötätuulessa sain huippunopeudeksi 123 kilometriä tunnissa, hän hymyilee.

Valvottu ilmatila alkaa 2900 metrissä, mutta Martola ei ole käynyt kilometriä korkeammalla.

– Yli 300 metrin lentokorkeus on hyvä silloin, kun on menossa jonnekin. Mitä korkeammalla lentää, sitä parempi sikäli, että odottamattoman tilanteen sattuessa on aikaa reagoida pidempään, esimerkiksi etsiä varalaskeutumispaikka, hän sanoo.

Vaatetta saa kesälläkin pukea lentoretkille ylle, sillä ylempänä lämpötila monesti laskee ja viima saattaa yllättää liitelijän.

– Lämpötila ja tuuli vaihtelevat eri korkeuksissa. Vaikka lämpötila laskee yleensä 6 astetta jokaista kilometriä kohden, voi se toisinaan kilometrin korkeudella olla jopa lämpimämpää kuin maassa. Ilmavirroilla on eri ilmakerroksissa myös omat nopeutensa ja suuntansa, jopa täysin vastakkaiset, vaikka se onkin harvinaisempaa.

Martola kertoo esimerkin, kuinka jokin aika sitten maassa ollut tyyni ilma vaihtui 12 metriä sekunnissa puhaltavaksi tuuleksi heti, kun hän lähti kohoamaan ylöspäin.

Kiinnostus varjoliitimeen virisi Martolalla alunperin laskuvarjohyppäämisestä, jonka kurssin hän kävi Kauhajoella vuonna 2019. Martolan äiti Päivi Haapaniemi vinkkasi pojalleen kurssia, ja myös toimi tuolloin alaikäisen kurssilaisen kuskina.

– Jos aluksi hirvittikin pojan harrastus, niin itsepä olen sitä tukenut, Haapaniemi nauraa ja sanoo nykyään jo tottuneensa korkealentoiseen touhuun, vaikkei itse moista lähtisi kokeilemaan.

Ylempiin ilmavirtauksiin pyrkivän luonnetta ei yleisen käsityksen mukaan voi kuvailla hurjapäiseksi.

– Tähän harrastukseen ei sooloilu sovi. Hyppäämisessä tärkeää ovat säännöt, joita kaikki noudattavat, muuten voi käydä huonosti.

Haapaniemi huikkaa lisäyksen poikansa luonteeseen:

– Jussi on todella rauhallinen ja järkevä. Ihminen, jolla on jalat maassa...

... ja saa heti naurua kuvailulleen, sillä miehen jalat eivät todellakaan meinaa pysyä maassa edes sadesäällä, jolloin lentoreissut ovat poissa laskuista.

– Kokeilinpa kerran laskuvarjohyppyä jopa paljain varpain, hän paljastaa sanoen kokeilleensa, miltä ilma tuntuisi varpaiden välissä liehuessa.

Kauriin maamerkissä syntynyt tasapainottaa olemustaan siis ilmaelementillä, vai kuinka? Martola vastaa, ettei lähde tuohon juttuun ollenkaan, ja nauraa päälle.

Laskuvarjohyppääjällä on aina mukanaan päävarjon lisäksi lähes identtinen, ohjattavissa oleva varavarjo.

– Hyppääjän on laskettu tarvitsevan varavarjoa keskimäärin tuhannen hypyn välein. Laskeutuminen ei välttämättä muutu paljon päävarjon toimimattomuuden vuoksi, jolloin se irrotetaan ja varavarjo valjastetaan käyttöön. Laskeutua voi silti jopa samaan kohtaan, mikä oli suunnitelmissa, Martola kertoo lisäten, ettei hänen ole tarvinnut tähän mennessä turvautua varavarjoon.

Yhteensä 278 hyppyä taivaalta tehnyt Martola käy nykyään laskuvarjohyppäämässä Jämillä Tampereen laskuvarjokerhossa.

– Parasta hyppäämisessä on se, kun työpäivän jälkeen lähtee koko viikonlopuksi Jämille putoamaan taivaalta yhdessä muiden iloisten ihmisten kanssa. Erityisen kiehtovaa vapaapudotuksessa on lentäminen eri asennoissa ja erikokoisissa ihmisryhmissä, joissa lentosuuntaa voi ohjailla kehon asentoja muuttamalla. Heinäkuussa tulikin tehtyä toimintaviikolla yhteensä 24 laskuvarjohyppyä, mies kertoo yläilmojen harrastuneisuudestaan.

Hän on selvinnyt naarmuitta ilmalennoistaan, vaikka kaikki alastulot eivät olekaan sujuneet oppikirjan mukaisesti.

– Kummassakin lentolajissa alastulossa tehdään loppuveto vetämällä molemmista ohjauslenkeistä tasaisesti, mikä muuttaa pystynopeuden vaakanopeudeksi jarruttaen samalla vauhtia. Oikea-aikaisesti toimien saadaan tasainen laskeutuminen, maa-ilman rajapinnan kontaktia suurella nopeudella harjoitellut lentotaituri ohjeistaa.

Suuresta nopeudesta on myös suoranaista hyötyä, jos aikoo lähteä vielä temppuilemaankin ilmassa – mikäli siis kaipaa lisähaastetta korkeuksissa etenemiseen.

– Vauhti on temppujen tekemisessä ystävä. Esimerkiksi liitimen kanssa kahdeksikkomaisesti ilmassa ylösalaisin ja ”alasylöisin” keinuttelu keskipakoisvoimaa hyödyntäen vaatii nopeutta, Martola puhuu kokemuksesta.

Pikkupojasta saakka lentämisestä ollut kiinnostunut mies kertoo pelanneensa lapsena Microsoft flight -simulaattoria.

– Ajattelin silloin alkavani ohjastaa pienkonetta, ja armeijassa hakeuduin apumekaanikoksi Tikkakoskelle, jossa opin käyttöhuoltoa horneteille. Enää en haaveile pienkoneesta, sillä laskuvarjolla tai liitimellä meno tuntuu nykyään enemmän lentämiseltä. Niillä pääsee lähempään kosketukseen ilman kanssa, hän sanoo.

Etelä-Pohjanmaan liitäjien järjestämälle varjoliitimen lentokurssille hän osallistui viime talvena. Teoriaosuudet käytiin Seinäjoella, ja varjon maakäsittelykoulutus oli Kauhavalla. Lentokerho lainaa kurssilaisille harjoitusvarusteet.

– Lentoharjoittelu aloitetaan viidellä matalalennolla hinaamalla lentäjä maksimissaan 50 metriin. Korkeita lentoja harjoitellaan yhteensä 40 kertaa, joissa hinausnaru irrotetaan 200-600 metrin korkeudella.

Mikäli kokelas haluaa moottoroidun varjoliitimen kelpoisuuden, 7 viimeistä lentoa suoritetaan paramoottorilla.

– Liitimellä voi siis lentää myös ilman moottoria, jolloin hyödynnetään nousevia ilmavirtauksia, termiikkejä, Martola kertoo jatkaen, että lentäminen on hyvin riippuvaista keleistä.

– Ensimmäiset lennot tehtiin talvella järven jäällä, jossa on paljon tilaa ja ilma monesti rauhallisempi kuin kesällä, jolloin turbulenttista ilmaa on enemmän.

Varjoliitimen ajolupaa ei tarvitse ylläpitää kuten laskuvarjohypyn lisenssiä, mikä mahdollistuu suorittamalla 10 hyppyä vuodessa. Jos lisenssi täytyy kokonaan uusia, riittää siihenkin 10 hyppyä, jotka tehdään hyppymestarin valvonnassa.

Moottoroituja lentoja mies on kirjannut tehneensä 70 puolen vuoden aikana.

Teholtaan keskivertoluokkaa olevan moottorin taivasmatkaaja hommasi käytettynä kolmella ja puolella tuhannella, liitimen hän osti samoin käytettynä kahdella ja puolella tonnilla.

– Pienempitehoisellakin koneella pärjää, ja kannattaa etsiä käytettyjä varusteita, hän vinkkaa kertoen varusteiden maksavan uutena noin kymppitonnin. Vapaalennossa pääsee huomattavasti halvemmalla, kun ei tarvitse moottoria.

Kypärässä on vastamelukuulosuojain, mikä mahdollistaa puhelimessa ja ilmailuradiossa puhumisen propellin äänestä huolimatta. Korkeusmittareita Martolalla on kaksi, joista toinen näyttää lentokorkeuden visuualisesti. Äänikorkeusmittari ilmoittaa puolestaan lentokorkeuden hypätessä äänimerkein.

Maanpinnalla mies harrastaa, yllätys yllätys, hyppyjä kohti korkeutta.

– Rope skippingin eli hyppynaru-urheilun aloitin kesällä 2022 someilmiöstä, jossa näin tehtävän hienoja temppuja hyppynarun kanssa. Innostuin niin, että liityin Suomen ensimmäiseen naruhyppelyseuraan, Rope skipping Helsinkiin, jonka puitteissa myös ensiesiintyminen oli pari vuotta sitten kädentaitomessuilla Tampereella.

– Täytyy tunnustaa, että esiintyminen siellä jännitti paljon enemmän kuin lentoreissut, Martola hymyilee.

Hyppynarutreenissä hänellä on ollut lähes päivittäinen projekti, jossa on harjoitellut temppuja synttärijuhlien soolokeikkaa varten.

– Naruhyppelystä innostuvan kannattaa hommata kokeneiden hyppääjienkin suosima helmihyppynaru. Muista hyppynaruista oma suosikkini on neljä millimetriä paksu pvc-naru. Itse aloittelin vaijerinarulla, joka on huonoin valinta sen keveyden vuoksi. Kevyttä narua voi toki käyttää, kun tekee tuplia tai nopeustreeniä, jossa ikään kuin juostaan vuoroaskelin narun yli, hän sanoo mainiten 30 sekunnin speed-kisaennätyksensä olevan 63 vuoroaskelta, eli 126 narun ylitystä.

– Narussa on oltava sen verran painoa, että tuntee, missä se on menossa. Se helpottaa temppujen harjoittelussa. Moni kokeilee narun kahvassa olevien laakereiden pyörintää, vaikka ne ovat tarpeelliset ainoastaan vaijerinarussa. Painavammallakin narulla pääsee kovaa, mies vakuuttaa.

Yksinhyppyjen suosikkitemppuinaan hän harjoittelee monien variaatioiden kirjosta muun muassa askelsarjoja, monikertahyppyjä ja narun heittoja, joissa ote päästetään hetkeksi irti kahvasta narun pyöriessä, ja napataan se taas hyppysiin.

– Naruhyppely on vahvistanut nilkkoja ja kasvattanut kuntoa ja koordinaatiota. Tämä on hyvää treeniä luun tiheydelle ja selälle, ja auttaa lento- ja laskuvarjoharrastuksessa, hän kertoo maahyppyjen vaikutuksesta fyysiikkaansa.

– Hyppynaru-urheiluun kaipaan treenikavereita, Martola heittää haasteen.

– Voin kyllä opettaa, joten aluksi ei tarvitse osata juuri mitään. Kun aloitin itse, en osannut hyppiä oikeastaan ollenkaan. Myös paramoottorilentäjiä mahtuu lisää Teuvan taivaalle. Ja hyppääjiä laskuvarjokerhoihin, hän kannustaa.

Martolan harrastuksia voi seurata hänen instagramtilillään juiberooo.