Tomi Paldanius otti yleisönsä

Anu Rinne

TEUVA Harvemmin keikkapaikkana käytetty, joskin hyvän akustiikan omaava paikka eli elokuvateatteri toimi Tomi Paldaniuksen näyttämönä lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kyseessä oli yhden miehen show aina lipunmyynnistä lähtien. Hän myi itse pääsyliput, esiintyi ja palasi tekemään kauppaa cd-levyistään.

Paldanius soitti klassikkohittejä menneiltä vuosikymmeniltä. Mainetta niin Suomessa kuin maailmallakin niittänyt mies ja kitara herättivät fingerstyle-tekniikallaan klassikot eloon. Kino-Kuvassa kuultiin muun muassa Konevitsan kirkonkellot, Samba Pa Ti, Good, bad & ugly, Bohemian rhapsody, Ihana aamu, Myrskyluodon Maija, Finlandia ja encorena Lapin kesä.

Kappaleiden välissä Paldanius kertoi itsestään ja elämästään, lapsuusmuistoistaan ja kuinka hänestä tuli kitaransoittaja. Kertomus oli osin humoristinen ja sai yleisön nauramaan, mutta välillä mies vakavoitui. Hän kertoi lapsuutensa Uudenkaupungin kerrostalokodista, kun juhlapäivänä lauantaina saunasta palattua sai jakaa litran pullon keltaista Jaffaa vanhempien ja kahden velipojan kanssa. Kuulemma koskaan ei ole Jaffa maistunut niin hyvälle, kun sitä runsautta on tullut.

Kitaraa hän alkoi soittaa 13-vuotiaana ja pääsi ammattikoulupohjalta opiskelemaan Turun Taideakatemiaan musiikkipedagogilinjalle. Opiskelun jälkeen Paldanius sai varsinaisen viran, rahaa tuli ja töitä oli. Aurajoen rannalla asunto, auto ja nainen – mutta hän möi kaikki pois, masentui. Paldanius kertoi ensimmäisestä keikastaan satamaravintolassa.

– Olin kuin huipulla oleva urheilija. Osasin soittaa niin vaikeita niin hyvin, olin niin paljon treenannut. Pyydettiin soittamaan ja taiteilija Paldanius otti tarjouksen vastaan. Oli hieno kesäilta, ihmisiä purjeveneillä, lokit liitelivät, tiskiltä tilattiin juotavaa ja a la carte -listat avautuivat. Aloitin Bachilla ja mitä tapahtui? Naapuripöydässä ne jutteli Bachin päälle! Maailman vaativimpia kappaleita soitetaan semmosella treenimäärällä, eikä ihmiset ymmärrä. Luulin, että musta tehdään patsas, painetaan mitaleja, kirjotetaan juttuja, eli mitä tää oli? Muualla mua kehuttiin, äiti kehui mua. Lopetin Bachin ja aloin soittaa yhtä sointua rytmikkäästi, naapuripöytä skoolasi ja baaritiskiltä näytettiin peukkua. Ei mennyt viiden vuoden koulutus hukkaan. Masennuin, jätin kaikki nuotit ja lähdin Amerikkaan. Soitin omalla tyylillä, pelimannina. Yhtään nuottia ei ole ollut yli pariinkymmeneen vuoteen ja ohjelmistossa silti noin 3 600 kappaletta.

Paldanius kertoi olevansa ylpeä suomalaisuudestaan ja että on saanut tulla Pohjanmaalle. Hänen puheensa kätkee pinnallisen huumorin alle muutakin.

– Tämä kansa täällä metsän keskellä on aivan eri laji kuin auringon alla. On pimeää, sataa vettä ja on kylmä. Telkkarissa ihmiset hyppivät ja niillä on hauskaa - missä on mun hauska? Meidän onnellisuuden nimi on tuska ja surumielisyys, onnellisuuden juuret ovat syvällä. Ollaan surullisia, mutta onnellisia. Kun sen tajuaa, niin on helpompi elää. Yksin muttei yksinäisenä.

Paldanius kertoo musiikkinsa olevan kitaraterapiaa ja sitä se juurikin oli. Myös välispiikit pistivät kuulijat ajattelemaan. Hän ei kuulemma yleensä juttele näin, sitten kun tulee uudestaan, niin tuppisuuna soittaa tunnin ja lähtee pois. Noinkohan?

– Mua saa tilata. Mä tuun vaikka juomapalkalla, mutta se menee vähän kalliimmaksi kuin rahalla. Mulla on listalla vähän parempaa konjakkia, että ei ihan pelkällä pussikaljalla, Paldanius juttelee.

– Tää oli hieno yllätys, älyttömästi yli keskiarvon, mulla on yleensä noin seitsemän henkeä yleisössä. Olette paras yleisö mitä koskaan on ollut. Kympillä ei valitettavasti saa enempää eikä parempaa, Paldanius jatkaa.