Fyysistä ja aliarvostettua työtä

Henry Aho

TEUVA Kello soi kymmentä yli kuusi. Tämä ei ole toimittajalle luontainen aika herätä. Olen toki tottunut aikaisiin herätyksiin entisessä elämässä tehdessäni metallialan töitä, mutta siitä on jo aikaa. Toimittajat saapuvat normaalisti työmaalleen siinä yhdeksän aikoihin. Nyt kuitenkin työpäivä alkaa tasan seitsemältä. Muutaman kahvikupillisen jälkeen tunnen itseni sen verran heränneeksi, että lähden kohti työpaikkaa, Teuvan yhtenäiskoulun keittiötä.

Minut otetaan lämpimästi vastaan, mutta ennen kuin työt edes alkavat, tulee ensimmäinen ongelma. Keittiöllä ei ole työvaatteita isoille miehille, ei edes tämmöisille pienillekään. Joten, ei auta kuin työskennellä omissa vaatteissa. Kokinlakin sentään saan painaa päähäni. Se ei juuri kohenna uskoani tulevaan koitokseen. En nimittäin totuuden nimissä ole mikään varsinainen mestarikokki. Kun kello lyö 7.00, ovat työt jo täydessä käynnissä. Yhdessä "kattilassa" pyörii taikina ja toiseen kaadetaan melkoista määrää pilkottua porkkanaa. Tänään on ruokana lohikeittoa. Yhtenäiskoulun keittiössä ei mitään mittailla teelusikalla, sillä sieltä valmistuu noin 750 annosta päivässä, joten raaka-ainemäärät ovat sen mukaisia. Soppakauhakin on kahden litran vetoinen. Mainitsemisen arvoista on myös se, että yhtenäiskoulun keittiöllä tehdään melkein kaikki itse. Perunat eivät ole pakasteita, eikä muusi tule valmiina pussista.

– Oikeastaan ruoan teko alkaa jo edellisenä päivänä, jolloin valmistellaan niin paljon seuraavan päivän ateriasta kuin vaan mahdollista. Suurin osa ruoasta tehdään valmiiksi päivän ensimmäisen tunnin aikana. Sen jälkeen valmistellaan salaatit ja tehdään loppusilaukset. Ensimmäiset ateriat lähtevät 9.30 Perälän koululle ja ryhmikseen, ravitsemistyöntekijä Anu Kuusisto valaisee.

Kuusisto on vähän niin kuin keittiön kakkospomo ja on vastuussa silloin, kun Teuvan kunnan ruokapalvelun päällikkö Sari Mikkilä ei ole paikalla.

– Olen täällä noin 40 % työajasta ja loput toimistollani Teakissa, Mikkilä kertoo.

Päälliköllä on päällikön vastuut.

– Hoidan tilaukset sekä varastokirjanpidon. Jos en itse huomaa jotain, niin naiset sitten kyllä kertovat, jos jotain puuttuu, Mikkilä sanoo.

Yhtenäiskoulun keittiöllä työskentelee kuusi naista, mikä varmaankin selittää sen, ettei miehille löydy työvaatteita.

Lapsille ja nuorille ei voi tehdä ruoaksi mitä sattuu, vaan siihen on aika tarkat ohjeet.

– Ravintosuosituksia noudatetaan niin hyvin kuin mahdollista, eli teemme monipuolista ruokaa ja vältämme rasvaa sekä suolaa. Ravintosuositukset vähän elävät ja niitä muutetaan muutaman vuoden välein.

Vaikka ruoka olisikin monipuolista, se ei silti tarkoita sitä, että lapset ja nuoret söisivät monipuolisesti.

– Tärkeintä on se, että syödään. Ristiriita on siinä, että me emme voi vaikuttaa siihen, mitä linjastolta lautaselle laitetaan. Pyrimme toki neuvomaan ottamaan ruokaa lautasmallin mukaisesti. Kouluruoka on kuitenkin kolmasosa oppilaiden päivittäisestä ravinnontarpeesta. Sen lisäksi on toki tärkeää sekin, mitä lapset syövät kotonaan, Mikkilä muistuttaa.

Nyt on aika lyödä kädet jauhoon. Ensimmäinen, vahintäänkin Michelin-kokin taitotasoa vaativa tehtävä on asetella sämpylöitä pellille. Taikinan leikkaa Iina Sukari, joka on ollut töissä koulun keittiöllä kahdeksan vuotta. Sämpylöitä tulee siihen tahtiin, että minulla on melkoisesti ongelmia pysyä mukana. Sämpylöitä kun ei voi laittaa pellille kymmensormijärjestelmällä.

– Kotona on neljä lasta, joten kun pääsee töitä kotiin, kokkailu jatkuu, Sukari nauraa.

Kotona ei ruokaa jää yli ja aika harvoin töissäkään.

– Aika harvoin me tehdään kovin paljoa liikaa, sillä osamme aika hyvin laskea paljonko ruokaa menee. Toki silloin, jos yhtäkkiä tulee vaikka joku flunssaepidemia, ruokaa voi jäädä paljonkin.

Sämpylöitä kuitenkin harvoin jää yli. Päinvastoin, joskus ne ovat loppuneet kesken.

– Sämpylöitä saa ottaa vain yhden. Jossain kohtaa sitä ei noudatettu ja silloin kävi niin, että kaikille ei riittänyt sämpylöitä. Jouduimme tekemään niin, että muutamana kertana emme tehneet sämpylöitä lainkaan. Se auttoi ja nyt oppilaat uskovat aika hyvin yhden sämpylän sääntöä, Kuusisto toteaa.

Kun sämpylät ovat onnellisesti uunissa paistumassa, alan valmistella salin puolta. Kaikki käy muilta niin kätevästi, että minulle tulee tunne, että olen lähinnä tiellä.

– Meillä on viisi eri työvuoroa: salaattitiski, dieettikeittäjä, keittäjä, lähtevä keittäjä sekä salityöntekijä, Kuusisto luettelee.

Työvuorot vaihtelevat. Jokaisella on oma suosikkinsa.

– Salivuoro on helpoin, mutta oma suosikkini on lähtevä keittäjä, Kuusisto paljastaa.

Vaativin homma on ehkä dieettikeittäjällä. Siihen minua ei siis päästetä, mikä on varmasti viisasta.

– Olen ollut täällä töissä noin kymmenen vuotta. Sitä ennen olin 20 vuotta sairaalan keittiöllä. Tykkään tästä ehkä enemmän, sillä saa olla tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, etenkin kun on salivuorossa. Lisäksi tämä ei ole vuorotyötä, Paula Raittila tuumaa.

Raittila on erikoistunut nimenomaan dieettikeittäjän tehtäviin yhdessä tänään poissa olevan Elina Suomisen kanssa.

– Erikoisruokavaliot ovat lisääntyneet paljon vuosien aikana. Tällä hetkellä erikoisruokavalioannokset tehdään noin 40 hengelle.

Se onkin tarkkaa puuhaa. Joku ei saa syödä sitä tai tätä ja joku toinen ei saa syödä jotain muuta. On tärkeää, että annokset eivät mene vahingossakaan sekaisin. Salissa on erikseen linjasto heille, joilla on erikoisruokavalio ja muualle, eli Perälään, Äystölle ja Pikkusyreeniin lähtevät annokset merkitään tarkasti. Raittila on töissä joka toisen viikon ja joka toisen eläkkeellä.

– En ole koskaan katunut ammatinvalintaani, Raittila hymyilee.

Pian alkaa olla se aika, kun salin ovet avataan ensimmäisille nälkäisille suille. Sitä ennen on kuitenkin vielä yksi äärimmäisen vaativa tehtävä, nimittäin kiisselin jakaminen kulhoihin.

– Me jaamme nämä valmiiksi, sillä jos oppilaat ottavat tätä itse, he laittavat kipot niin täyteen että kiisseliä on pitkin lattioita ja pöytiä, Kuusisto valaisee.

Niin sitä tuntuu olevat toimittajankin jäljiltä. Kiisseli kun ei oikein tahdo valua nätisti. Kulhot kuitenkin saadaan täyteen ajallaan ja kaikki on valmista päivän tärkeimpään hetkeen.

Siitä, kun ensimmäiset tulevat ruokailemaan alkaa muutaman tunnin rutistus, jossa ei oikein ole lepohetkiä. Jokainen työntekijä tietää paikkansa ja tehtävänsä, minua lukuun ottamatta. Tässä kohtaa päivää lähinnä seuraan toimintaa ja sitähän riittää. Salityöntekijä huolehtii siitä, että linjastolla on kaikki tarvittava, eikä mikään pääse loppumaan. Dieettilinjan vastaava tekee samaa omalla linjastollaan. Samaan aikaan pesulinjastolla häärii muutama työntekijä, jotka pesevät astioita sitä mukaa kun niitä palautetaan ja toimittavat niitä takaisin ruokalinjastoon. Keittäjä ja lähtevä keittäjä tekevät jo tässä vaiheessa seuraavan päivän ruokien valmisteluita. Kaikki sujuu upeasti minusta huolimatta. Jokainen tietää tasan tarkkaan mitä tekevät milloinkin.

– Koska ruokailemassa käy pieniäkin lapsia, joskus käy vahinkoja ja vaikka maitolasi voi kaatua lattialle, Kuusisto kertoo.

On oikeastaan ihme, että niin ei käy useammin. Kiivaampana aikana muksuja häärii linjastolla sen verran monta samaa aikaa, että ajattelisi törmäyksiä sattuvan paljon enemmänkin. Tänään kaikki kuitenkin sujuu mallikkaasti, eikä yksikään maitokuppi kaadu.

Kaikki koululaiset eivät suinkaan tule syömään samaan aikaan, vaan he tulevat porrastetusti siten, että nuorimmat tulevat ensin ja vanhimmat viimeisenä.

– Sitten ollaan jo voiton puolella, kun yläkoululaiset tulevat, Kuusisto lohduttaa.

En minä oikeastaan lohdutusta tarvitse. On hienoa nähdä miten jouhevasti kaikki sujuu, kunhan vaan muistan pysyä pois ammattilaisten tieltä. Kun viimeinenkin ruokailija on vienyt astiat pesuun ja kiittänyt ruoasta, on henkilökunnan aika ruokailla. Ovet laitetaan kiinni ja valot himmennetään.

Koska säännöt ovat sääntöjä, otan itsekin vain yhden sämpylän. Keitto on hyvää, kuinkas muutenkaan.

– Nämä ovat ammatin parhaita hetkiä. Aamupala ja ruokailu, kun on rauhallista. Kotona kun syö niin aina on joku lapsista jaloissa kiinni, viime kesästä saakka koulun ruokalassa työskennellyt Susanna Rinta-Koskela nauraa.

Jos ollaan hetki aivan vakavissaan, niin hän tietää kyllä sanoa ne oikeat parhaimmat ja huonoimmat puolet.

– Parasta on se, että päivät kuluvat nopeasti, kun saa tehdä erilaisia asioita. Työ on mukavan aktiivista. Huonointa on ehkä lattiaritilöiden pesu. Siitä ei tykkää oikein kukaan, Rinta-Koskela tuumaa. – Kukaan ei tokikaan siitäkään valita, vaan sekin tehdään kuten kaikki muukin eikä se jää yhden ihmisen harteille, vaan nekin työt tehdään vuorotellen, hän lisää.

Monikaan ei ehkä tiedä, että koulun keittiöllä ollaan töissä kesälläkin.

– Toimintaa on ympäri vuoden, kun hoidamme myös varhaiskasvatuksen ruoat. Se on sikäli helpompaa, että ennen täytyi mennä osaksi kesää jonnekin muualle töihin, ellei sitten ollut palkattomalla lomalla, Kuusisto sanoo.

Osaavatko lapset käyttäytyä ruokalassa?

– Aika hyvin osaavat. Vähän joskus kuuluu kiroilua tai kauhoja upotetaan kastikkeeseen. Karkeasti arvioituna noin puolet heistä kiittää, kun tuovat likaiset astiat pesuun, Raittila tuumaa.

Kun ruoka on nautittu, alkaa siivoaminen. Ruokalan työntekijöiden työhön kuuluu myös pöytien ja tuolien pyyhkiminen sekä lattian moppaus. Siihen minunkin taitoni riittävät. Tämän työn tekee yleensä salityöntekijä sekä dieettilinjan hoitaja. Muilla on omat tehtävänsä. Osa valmistelee seuraavan päivän ruokia ja joku laittaa tämän päivän ruoasta näytteen pakastimeen. Jokaisesta ruoasta pidetään pakastimessa näytettä kaksi viikkoa siltä varalta, että puhkeaa jokin ruokamyrkytysepidemia. Näin voidaan jälkikäteen tutkia johtuuko se jostain ruoasta. Ruokalassa seurataan paljon muutakin kuin ruokia. Esimerkiksi lähtevän ruoan lämpötila mitataan keittiöllä sekä määränpäässä, että se on pysynyt sallittujen rajojen sisällä. Lisäksi keittiöllä tehdään tasaisin väliajoin erilaisia bakteerimittauksia tasoilta sekä valmistusvälineistä. Tässä kohtaa kello on yksi ja jalat alkavat olla aika hellänä. Äkkiseltään ei uskoisi miten fyysistä keittiöllä työskentely on.

– Itse vaihdan kenkiä kolme kertaa päivässä, etteivät jalat väsy, Kuusisto kertoo.

Loppuajan teen valmisteluita seuraaviin ruokiin. Rikon esimerkiksi 36 kananmunaa perjantain makaronilaatikkoa varten. Yllättävän kova homma muuten siinäkin. Päivä päättyy kello 15.15. ja on aika hyvästellä työkaverit.

Mitä päivästä jäi käteen? Aika iso kunnioitus, sillä koulun keittiön työntekijät tekevät paljon sellaista, mikä ei näy ruokailijoille. Lisäksi työ on fyysistä, joten myös se asettaa työlle aika isot vaatimukset. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään suhteellisen vaatimaton palkkaus, tulee tunne, että keittiötyö on vähän samalla tapaa kutsumusammatti kuin sairaanhoitajan työ. Keittäjän suurin palkinto taitaa olla se, kun näkee miten lapset ja nuoret tykkäävät ruoasta ja ruokailun jälkeen kiittävät keittäjiä hymyssä suin.

Näin alkoi uusi juttusarja Päivä töissä. Suoriuduin tehtävästä ehkä noin arvosana 7 arvoisesti. Nimittäin, kahdesta kiisselikulhosta löytyi karva! Lapsilla heräisi pieni epäilys, että ne olivat partakarvoja, mutta tätä en itse allekirjoita. Minusta ne näyttivät enemmän ilmassa leijailevilta haituvilta. Koska jotain piti keksiä, kerroin lapsille että tästä lähtien joka keskiviikko tarjolla on karvakiisseliä. Tuskin he sitä uskoivat, mutta ainakin se heitä nauratti. Leikkasin myös sämpylöitä kädessäni, mikä kuulemma on kiellettyä, sillä niin voi saada haavoja. Muuten suoriuduin päivästä melko hyvin.

Missä Tejukan-toimittaja seuraavaksi ahkeroi, jää nähtäväksi.