Pukkilanmäen korsun arvoitus

Juhani Pajunen

JURVA Aamuyöstä 10.3.1943 Tainuskylässä Pukkilanmäen korsulla tapahtui surullinen näytelmä, jonka seurauksena kaksi miestä kuoli. Tapahtuman ympärille kietoutuu mysteeri, joka on askarruttanut jurvalaisia pitkään.

Mysteeriin on perehtynyt jurvalaislähtöinen Pekka Santtila, joka on kirjoittanut tapahtumista romaanin Korsu. Hän työskentelee oikeuspsykologian professorina New York Universityssä Shanghaissa.

Santtila teki romaania varten taustatutkimusta käymällä läpi tapahtumiin liittyviä Kansallisarkiston ja Vaasan maakunta-arkiston materiaaleja. Jurvan Teatterilla elokuussa pidetyssä tilaisuudessa hän kertoi, mihin johtopäätökseen oli korsun tapahtumista päätynyt rikosteknisen näytön ja todistajanlausuntojen perusteella.

Teatterin tilaisuudessa Santtila esitteli yleisölle, mitä näyttöä esitutkintapöytäkirjoista tapaukseen liittyen löytyy.

– Tämä on siinä mielessä merkittävä juttu, että tässä on 40 jurvalaista jollain tavalla mukana.

Jurvalaiset sotilaskarkurit Mauri Seppälä, Jaakko Viklund ja Sulo Ojala rakensivat korsun parissa viikossa kesällä 1942 Pukkilanmäkeen. Se sijaitsi suon reunassa pienehkössä mäessä noin sadan metrin päässä Vieno Hellbergin talosta. Korsu oli kaivettu kokonaan maan sisään niin, että sen takaosa oli miltei maanpinnan tasalla.

Poliisit saivat talven aikana vihjeen sotilaskarkurien piilopaikasta. Neljä poliisia ja joukko suojeluskuntalaisia lähti korsulle pidättämään miehiä 10.3.1943.

Poliisin pöytäkirjan mukaan korsun asukkaat kuulivat aamuyöllä noin kello 5.30 askeleita korsun katolla. Suojeluskuntalaisten etsintäpartio piiritti korsun. Seppälä pukeutui hätäisesti ja päätti avata oven. Hän raotti ovea ja kurottautui ulos, jolloin kuului laukauksia. Seppälä menehtyi.

Ulkoa huudettiin antautumiskehotuksia, mutta kukaan korsun sisältä ei vastannut eikä korsusta kuulunut ääniä. Päivän sarastaessa seitsemän maissa piirittäjät uskaltautuivat sisään korsuun. Seppälä löydettiin vatsallaan lattialta kuolleena. Viklund makasi selällään sängyssä kuolleena, kivääri vielä lähellään. Ojala oli piilossa sängyn alla, veren tahrimana mutta elossa. Hänet otettiin välittömästi kiinni.

Mysteeri liittyy siihen, kuka ampui ja mitä todella tapahtui näinä hetkinä.

Paikkatutkinnassa korsun ovesta läheltä yläreunaa löytyi luodinreikä. Luodin todettiin kulkeneen oven sisäpuolelta ulospäin niin, että sisäänmenoreikä oli ulosmenoreikää korkeammalla. Myös katossa oli luodinreikä. Luoti oli mennyt sisältäpäin ylös katon läpi. Osastopäällikkö Torkkelin raportissa päädyttiin tapahtumakulkuun, jonka mukaan kaikki laukaukset ammuttiin korsun sisältä.

Ruumiinavauksessa 19.3. todettiin, että Seppälän tapauksessa luoti kulki hänen oikeasta poskestaan suun läpi vasemmalle kaulalle ja sitten vasempaan olkapäähän. Viklundin oikeassa ohimossa oli ammottava ampumahaava, joten laukaus oli ammuttu aivan läheltä päätä.

– Oikeuslääketieteellinen arvio ruumiinavauksesta on yksiselitteinen: Viklund kuoli itse aiheutettuun ampumavammaan, kun taas Seppälän kuoleman aiheutti toisen henkilön ampuma luoti. Tämä johtopäätös perustuu vammamekanismeihin, luki lääninlääkäri Hokkasen kirjoittamassa arviossa.

Eloonjäänyt Sulo Ojala antoi kuulusteluissa 11. ja 15.3. keskenään ristiriitaiset kertomukset tapahtumista korsun sisällä.

Etelä-Pohjanmaan läntisen suojeluskuntapiirin kenttäoikeus antoi asiasta päätöksen huhtikuussa 1943.

– Kenttäoikeus toteaa selvitetyksi, että Jaakko Viklund oli pimeässä korsussa ampunut laukauksen, joka surmasi Mauri Seppälän, jonka jälkeen Viklund sitten ampui itsensä.

Päätöksen keskeisinä perusteluina oli, että paikkatutkimuksen mukaan kaikki luodinreiät olivat korsun sisältä ulospäin ja löydetyt kaksi hylsyä olivat molemmat korsun sisältä. Viklundin ruumiinavauslöydökset viittasivat itsemurhaan.

Vappuna 1945 Pukkilanmäellä järjestettiin yhteinen muistojuhla, jossa kommunistit kokoontuivat muistelemaan surmansa saaneita. Tilaisuuden yhteydessä kerättiin tietoja korsulla tapahtuneesta ja laadittiin lista henkilöistä, joiden uskottiin liittyneen asiaan. Juhlan seurauksena SKP:n Jurvan alaosaston edustajat osoittivat kirjallisen pyynnön valtioneuvostolle uuden tutkinnan järjestämisestä.

Uudeksi tutkinnanjohtajaksi nimitettiin teuvalaislähtöinen Jorma Koskela, joka työskenteli Vaasan lääninrikospoliisin tutkinnanjohtajana. Uudessa tutkinnassa suoritettiin korsun paikkatutkinta, Ojalan uudelleenkuulustelu, etsintäpartion jäsenten kuulustelut ja ruumiinavaustietojen uudelleentulkinta.

Uudessa tutkinnassa korsun edessä olleen käytävän maata kaivettiin ja sieltä löydettiin vahingoittunut kiväärin luoti. Tekniset todisteet viittasivat siihen, että ovi oli kyllä ollut auki ja luoti kulkenut oven läpi sisältä ulospäin, mutta itse laukaus oli ammuttu korsun ulkopuolelta. Se oli osunut ensin Seppälään, sitten oveen ja jatkanut sen jälkeen matkaansa oven läpi korsukäytävän nurkkaan.

Seppälän ruuminavauksen uudelleentulkinnassa todettiin, että hänen poskessaan oleva pieni ja siisti sisäänmenoaukko viittasi etäämpää ammuttuun luotiin eikä vastannut lyhyen etäisyyden laukausta. Johtopäätös oli, ettei vamma syntynyt korsun sisältä ammutusta lähilaukauksesta. Viklundin osalta päädyttiin samaan johtopäätökseen kuin aiemminkin eli hänen kuolemansa oli itsemurha.

Ojalan uudelleenkuulustelussa hän kertoi Seppälän avanneen korsun oven ja astuneen vasemmalla jalallaan kynnyksen yli pään ollessa jo ulkona. Tuolloin ulkoa kuului laukaus. Seppälä oli lysähtänyt korsun lattialle, veren vuotaessa suusta ja nenästä. Ojala kertoi ryömineensä vuoteen alle piiloon. Noin kymmenen minuutin kuluttua Seppälän kuolemasta hän oli huomannut vuoteesta tippuvan verta päälleen. Samalla hän kuuli korahtelua ja päätteli Viklundin kuolleen.

Kun korsua piirittäneitä suojeluskuntalaisia kuultiin alkukesästä 1945, he pitäytyivät alkuperäisessä tarinassaan: kukaan ei myöntänyt ulkoa ammuttua laukausta. Kun heitä kuultiin vielä uudelleen syksyllä, useat heistä kuitenkin myönsivät aiempien lausuntojensa olleen valheellisia. Monet kertoivat Matti Tarkkasen ampuneen korsusta ulos pyrkinyttä Seppälää.

– Matti Tarkkanen tuli heidän seuraansa ja kertoi, että ensimmäinen laukaus oli hänen ampumansa... Kaikkien kanssa sovittiin, että asiasta vaietaan, ja jos kuulustellaan, kerrotaan, että Viklund ampui Seppälän ja sitten itsensä, luki Toivo Tuomisen kuulustelupöytäkirjassa.

Kuulustelussa 5.10.1945 Tarkkanen itsekin lopulta tunnusti ampuneensa kohti korsusta tullutta miestä. Hänen kiväärinsä oli ollut suunnattuna korsun käytävään päin ja sormensa ollut liipasimella. Tällöin korsun ovi oli auennut ja mies tullut sieltä ulos.

– ...Oli hän aivan vaistomaisesti, ehtimättä sen enempää asiaa harkitsemaan, laukaissut kiväärinsä miestä kohti... Hän ei ollut sen paremmin tähdännyt miestä aseellaan, vaan oli ampunut vain summittaisesti tarkoittamatta silti osua mieheen, luki Tarkkasen kuulustelupöytäkirjassa.

Laukauksen ammuttuaan Tarkkanen oli vetäytynyt metsään. Sitten korsusta oli kuulunut laukaus.

Asia eteni oikeuteen, jossa kuultiin useita todistajia, joiden kertomukset antoivat ristiriitaista näyttöä tapahtumista.

– Käräjät syksyllä -45 muistuttavat ihan amerikkalaista elokuvaa. Sekä syyttäjällä että puolustuksella on yllätystodistajia, Pekka Santtila kertoi yleisölle.

Kihlakunnanoikeus hylkäsi 13.11.1945 kaikki syytteet todisteiden ristiriitaisuuden vuoksi. Oikeus katsoi, ettei syytettä voitu näyttää toteen.

Vaasan hovioikeus sen sijaan tuomitsi 2.4.1946 Matti Tarkkasen kuudeksi vuodeksi vankilaan kuoleman aiheuttaneesta pahoinpitelystä.

– Tarkkanen on ilman tappamisen aikomusta tahallansa mukanaan olleella sotilaskiväärillä ampunut Seppälää kohti laukauksen seurauksin, että luoti on osunut Seppälän päähän ja Seppälä tämän johdosta heti kuollut, luki hovioikeuden päätöksessä.

Santtila on vertaillut tietokonerekonstruktion avulla kahta eri tapahtumakulkua. Tilanne, jossa Viklund olisi ampunut Seppälän pienen korsun sisällä, olisi ollut lähes mahdoton. Koska luoti oli mennyt läpi Seppälän oikeasta poskesta ja sitten hänen vasempaan olkapäähänsä ja koska luodin sisäänmenoreikä ovessa oli korkeammalla kuin ulosmenoreikä, Seppälän olisi täytynyt olla polvistuneena oven luona niin, että hän olisi kääntänyt päätään oikealle kohti takanaan ollutta Viklundia. Lisäksi Viklundin kiväärin olisi pitänyt olla korsun ahtaudesta johtuen hyvin lähellä Seppälän poskea.

Santtila itse on surmansa saaneen Mauri Seppälän veljen lapsenlapsi.

Mitä tapahtui Pukkilanmäen korsulla?

Henry Aho

ARVOSTELU Jurvasta lähtöisin oleva, nykyisin Turussa asuva, psykologian professori Pekka Santtila etsii otsikkoon vastausta juuri ilmestyneessä teoksessaan Korsu. Vuonna 1943 Pukkilanmäen korsulla surmansa sai kaksi sotilaskarkuria. Valtiollinen poliisi tekee nopeasti omat päätelmänsä tapahtumien kulusta. Sodan päätyttyä vaaditaan kuitenkin uutta tutkintaa, jossa selviää, etteivät tapahtumat menneetkään aivan kuten alkuperäisessä tutkinnassa kerrottiin. Totuus siitä, kuka ampui kenet, on vieläkin osin hämärän peitossa. Toinen korsussa surmansa saaneista, Mauri Seppälä, oli Santtilan isoisän veli.

Santtila on siis luonnollisesti kuullut asiasta elämänsä aikana lukuisia kertoja. Tarkemmin hän perehtyi asiaan tutkimalla Kansallisarkiston sekä Vaasan maakunta-arkiston materiaaleja. Saamiensa tietojen perusteella Santtila kirjoitti Korsun. Kirja on fiktiivinen kaunokirjallinen teos, joka kuitenkin perustuu todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Juuri se tekee kirjan arvostelusta hiukan hankalaa. Santtilan teos on samaan aikaan historiallinen teos ja eräänlainen salapoliisiromaani. Kerronta toimii hyvin molemmilla osa-alueilla, mutta kun nämä kaksi tyyliä laitetaan yhteen, välillä tulee tunne, ettei oikein tiedä mitä on lukemassa. Santtila käsittelee asiaa neutraalisti, vaikka sukutaustansa vuoksi hänen näkökulmansa voisi olla myös vahvasti puolueellinen. Kirja on ainoastaan hiukan alle 130-sivuinen, joten Korsu on pikemmin pienoisromaani kuin romaani. Tarina on aina sen mittainen, mitä se on, eikä sitä pidä mennä väkisin venyttämään. Toivottavasti Santtila ei kuitenkaan lopeta kirjoittamista tähän teokseen, sillä hänen tekstiään lukisi mieluusti enemmänkin. Santtila kirjoittaa hyvin ja selkeästi. Jonkin verran teoksesta löytyy kirjoitusvirheitä, mutta se on normaalia, kun puhutaan omakustannekirjoista. Niissä ei ole ammattimaista oikolukua ja kirjailija tulee aina sokeaksi omalle tekstilleen.

Korsu kulkee kolmessa eri aikakaudessa, vuosissa 1943, 1945 ja nykyhetkessä, joista nykyhetki on kirjoitettu kursiivilla. Kerronta ei ole kronologista, vaan aikakaudet vaihtelevat luvuittain kirjan edetessä. Tyyli toimii ja tuo lukukokemukseen syvyyttä. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että kenties sitä lukee samassa järjestyksessä kuin mitä Santtila tapahtumia selvitti. Santtilalle täytyy nostaa hattua myös rohkeudesta, sillä tällaiset kirjat eivät ole helppoja kirjoittaa saati julkaista. Aihe on arka vielä yli 80 vuoden jälkeenkin, vaikka sitä käsittelisi miten puolueettomasti tahansa. Korsu on mielenkiintoinen teos, joka herättää ajatuksia. Se onkin pääasia, sillä Korsun ei ole tarkoituskaan antaa tyhjentävää vastausta tapahtumiin, vaan laittaa lukijan miettimään ihmisiä, aikakautta, tapahtumia ja motiiveja.

Arvosana: ***(*)