Puoli vuosisataa teuvalaisten vaatettamista

Juhani Pajunen

TEUVA – Olen aina sanonut, että ei pikkuputiikki ole mikään kultakaivos. Kyllä töitä saa tehdä.

Tämän toteaa puolen vuosisadan kokemuksella Teuvan Vaatetuksen emäntä Ulla Marttila. Ja työnteosta hänellä on kosolti kokemusta: hänelle on tullut juuri täyteen 50 vuotta vaateliikkeen yrittäjänä.

Tejukan tietojen mukaan kunnan pitkäaikaisin yrittäjä on ollut Teuvan Kirja- ja Paperikauppa pitänyt Uljas Aho, joka johti liikettään yli 70 vuotta. Toiseksi pisimpään saman yrityksen vetovastuullisena yrittäjänä Teuvalla toiminut henkilö on ollut Kuisma Rautavirta, joka piti Teuvan Autotarviketta 51 vuotta ja 3 kuukautta. Kyseisen kakkospaikan saavuttaminen ei ole mahdottoman kaukana 79-vuotiaalta Marttilalta, jolla riittää yhä virtaa vaatteiden myyntiin.

– Joku sano, että eihän iällä ole väliä, kun syrämmellä teköö asioita. Siitä se varmaan johtuu.

Teuvan Vaatetuksessa on myynnissä erilaisia housuja, paitoja ja sukkia. Lisäksi valikoimissa on käsityötarvikkeita: kankaita, lankoja, nauhoja, nyörejä, nappeja, neuloja... Myynnissä on myös Marttilan itsensä tekemiä käsitöitä. Tavaraa on hyllyillä, laatikoissa ja ripustimissa vanhan ajan vaateliikkeen tavoin.

Marttilalla on kaksi lasta: Tiina työskentelee insinöörinä ja Leena matematiikan opettajana. Vaikka tyttäret asuvat muualla, he käyvät usein vaateliikkeessä äitiään auttamassa. Välillä he myös vievät liikkeestä tavaroita pois.

– Kun minä en malta heittää mitään pois. Mööpelitkin täällä ovat alkuperäisiä. Nykyään niitä ei tehdä enää kunnon puusta.

Liikkeen ilme ja henki onkin säilynyt ihailtavan 1970-lukulaisena. Myynnissä on ollut joitakin vuosikymmeniä sitten hankittuja vaate-eriä. Yhä edelleen jäljellä on vanhoja kotimaisia kurakintaita. Liikkeestä käydään vieläkin välillä kysymässä vanhan ajan lakkeja ja lippiksiä.

Nykyään liikkeessä ei enää käy paljon asiakkaita, mutta joitain kuitenkin.

– Alusvaatteita käydään monta kertaa viikossa ostamassa. Jotkut haluavat kunnon laatua.

Liikeessä on ollut myynnissä pääosin kotimaisia tuotteita.

– Minä olen ollut periaatteen ihminen, Marttila toteaa.

Hänen mukaansa halpatuotannon maissa tehdyt vaatteet eivät ole laadukkaita.

– Alusvaatekin on sellainen, että takapuoli on jäänyt Kiinaan ja vyötäröstä puuttuu 20 senttiä.

Suomalaiset vaate- ja tekstiilitehtaat ovat vuosien aikana vähentyneet ja vähentäneet väkeä.

– Oma väki tekee joka paikassa. Kaikki ovat panneet vieraat pois. Joku väitti minulle, että ei saa enää kotimaista trikoota Suomesta.

Kotimaisista yrityksistä esimerkiksi Mattila-yhtymä on lopettanut toimintansa ja Novitakin valmisvaatteiden tekemisen.

– Ja tilalle on tullut sellaisia, joiden mallit eivät minua miellytä. Minulla on pienet erät, ja maksan aina viimeisen hinnan, kun otan niitä jäännöseriä.

Marttila epäilee, että vaatteiden tekemisen taito saattaa ennen pitkää kadota Suomesta.

– Virkkaamista ja neulomista vielä moni harrastaa, mutta ompelemista ja korjausta ei kukaan varmaankaan enää kohta osaa.

Myös suomalaisen yrittäjyyden tulevaisuus ylipäätään huolestuttaa naista.

– Suomessa aina vain vähemmän ihmisiä rupeaa yrittäjiksi.

Ulla Marttila syntyi Virroilla. Hänen vanhempansa Edvin ja Laura Hautamäki olivat aluksi töissä osuuskaupassa palkollisina ja myöhemmin pitivät osuuskauppaa itse Killinkoskella. Vuonna 1959 perhe muutti Virroilta Teuvalle.

Vanhemmat alkoivat rakentaa vaatekauppaa paikalle, joka oli ollut Hakalan suvun lehmälaidunta. Kiinteistö rakennettiin vuonna 1962 ja toiminta siinä alkoi tammikuussa 1963.

– Kyllä minäkin olen täällä ollut työmaalla nauloja kiskomassa, kun sementtivalua on tehty, Marttila muistelee.

Hän oli vanhempiensa vaateliikkeessä töissä jo lukioikäisenä koulupäivien jälkeen. Parikymppisenä hän muutti miehensä Pekan perässä Pohjois-Ruotsiin Kiirunaan, jossa heidän tyttärensä syntyivät.

Perhe asui Kiirunassa vuosina 1968–75. Pekka oli töissä Nybergs Mekaniska Verkstadissa. Työpajayritys oli saanut alkunsa Kiirunan työläiskorttelin autotallissa vuonna 1947, mutta vuosien aikana Edvard Nybergin johtamasta yrityksestä oli kehittynyt nopeasti eräs kaivosyhtiö LKAB:n eniten käyttämistä toimittajista. Ulla puolestaan luki psykologiaa avoimessa yliopistossa.

– Minulla oli koko ajan kirja kädessä, kun likkojen kanssa hiekkalaatikollakin olin.

Vuonna 1975 Marttilan äiti sairastui pahasti: hänellä oli sokeritauti ja korkea kolesteroli. Tuolloin Ulla muutti Kiirunasta takaisin Teuvalle ja otti alkusyksystä vastuun vaateliikkeestä. Pekka jäi vielä Kiirunaan töihin mutta muutti hänkin ennen pitkää Teuvalle. Marttilan ottaessa pankista velkaa korot olivat korkealla.

– Kun kauppa aloitettiin, korkoprosentti oli 16. Olen kaihtanut kaikkea velanottoa sen jälkeen. Mukulatkin opetettiin niin, että pitää säästää.

Marttila tietää koko ajan yrityksensä tarkan taloudellisen tilanteen. Hänellä on työpöytänsä laatikossa firman saldo lapulla.

Pekka Marttila työskenteli hänkin päätoimisesti vaateliikkeessä.

– Meillä on neljä elänyt tästä ja kakarat koulutettu.

Alkuvaiheessa liikkeessä oli oman väen lisäksi välillä myös palkattua työvoimaa, esimerkiksi kankaiden leikkuupalvelussa. Kauppa kävi ja asiakkaita riitti. Teuvan kouluillekin ostettiin liikkeestä kankaita ja lankoja tekstiilityön oppitunneille.

Liikekiinteistön tontti vietti aiemmin Teuvanjoen rantaan. Kun Teuvan K-kauppaa rakennettiin 1970-luvun lopulla, Marttila teki rakennusfirman johtajan kanssa sopimuksen siitä, että työmaalta kuljetettaisiin maata kiinteistön tontille. Sinne tuotiin 40 kuormaa maata ja Marttila maksoi kuljetuskustannukset. Maakuormilla tontin joenpuoleinen osa korotettiin nykyisekseen.

Aiemmin Marttila ompeli ja korjasi vaatteita liikkeessään, mutta ei enää.

– Eivät ihmiset ole valmiita siitä maksamaan. Siksi en viitsi tehdä.

Hän ompeli myyntiin esimerkiksi pyjamia ja yöpaitoja.

– Siihen aikaan arvostettiin suomalaista.

Marttilalla oli aiemmin myynnissä enemmän tavaraa, kuten kauluspaitoja ja miesten pukuja.

– Pekka kävi niitä autolla hakemassa, me pantiin listaa vain. Niin sai pienempiä eriä.

Marttila teki vaatteita kangaspaloista ja sai sitä varten alle 30 metrin kangaseriä tekstiililiikkeistä.

– Minä sain valikoimaa ja liikkeet oli tyytyväisiä, kun saivat kangaspaloja menemään.

Vielä nykyäänkin Marttilan tyttäret poikkeavat tämän luo tullessaan tekstiililiikkeissä ostamassa pieniä eriä.

– Ne firmat sanovat minulle, että eivät ne muuten (niin pieniä määriä) myisi, mutta kun likat lyö heti rahat pöytään.

Marttila on osallistunut vuosien varrella erilaisiin käsityökilpailuihin. Maanlaajuisessa huoneentaulukilpailussa hän sijoittui kuudenneksi. Tilkkulehden taidetilkkutyökilpailun vuonna 2007 hän voitti. Hän voitti myös Teuvan Sauna-ajojen saunahattukilpailun. Suuren Käsityökerhon joulukorttikisasta hän sai palkinnoksi silitysraudan.

Marttilan tilkkutöitä on ollut Tilkkutyöyhdistyksen toimesta näytteillä myös ulkomailla Englannissa, Ranskassa ja Islannissa.

– Porukka yleensä sanoo: ”Sinulla on parhaat ideat, mutta pistot voisi olla vähän tarkemmat.”

Marttila ottaa oppia myös toisten töistä. Käsityönäyttelyissä käydessään hän on saattanut pohtia ja selvittää puolenkin tuntia sitä, miten jokin yksittäinen loimi on tehty.

Vuosien varrella Marttila on käynyt erilaisissa koulutuksissa, esimerkiksi Virossa. Teakissa hän on käynyt kurssin Uusiokäytön taloudellinen ja maailmanlaajuinen tarkoitus. Hän on suorittanut Teakilla myös modistikurssin. Modisti valmistaa päähineitä ja muita asusteita.

Kouluttautuminenkaan ei kuitenkaan auta, jos ihmiset eivät ole valmiita maksamaan enemmän laadusta.

– Minä pystyn monta asiaa tekemään, mutta ne ostavat Kiinasta. Suomalaisten pitää omaa asennettaan muuttaa.

Marttila tekee vapaa-ajallaan runsaasti tekstiilitöitä.

– Minulla on aina joku menossa. Ehkä pysyy parempana, kun tekee jotakin.

Hän vie paljon tavaraa SPR:n Teuvan osastolle. Hän on esimerkiksi ommellut torkkupeittoja, jotka menevät Ukrainaan.

– Minä aina uskon karmaan. Hyvä työ palaa palkitsemaan itsensä.

Marttila on tehnyt vuosien aikana myös akvarelli-, maalaus- ja lasitöitä.

– Kaikkea on kiva kokeilla. Ihan sama, osaanko vai en. Ihmiset eivät tahdo mennä minnekään kursseille. Onko se, että ne ovat niin taitavia tai sitten ne eivät uskalla mokata.

Aikoinaan Marttilalla oli perunamaa jokirannassa. Hän on viljellyt myös kurpitsaa ja melonia. Marjoja ja omenoita hän on hillottanut aina.

– Ennen jaksoi. Nyt ottaa päähän, kun ei enää saa aikaaseksi. Tossu hidastuu.

Yrittäjä on työskennellyt liikkeessä jo monta vuotta yksin. Pekka Marttila nukkui pois vuonna 2022. Ulla toimi miehensä omaishoitajana tämän kuuden viimeisen elinvuoden ajan.

Korona-aikana Marttila supisti liikkeensä aukioloa viidestä kolmeen päivään viikossa. Nyt se on auki maanantaista keskiviikkoon, muuna aikana Marttila avaa ovet asiakkaille pyynnöstä. Pitkä matka työpaikalle hänellä ei ole, sillä hänen asuntonsa on samassa talossa.

Marttila ei sinällään kaihda eläkkeelle jäämistä. Heti kun joku on halukas ostamaan liikkeen, hän on valmis myymään sen.

– Likat on sitä mieltä, että he joutuvat muuten liikaa murehtimaan.

Marttila ei ole hankkinut liikkeeseensä enää paljoa vaatteita tai tekstiileitä. Hän on ostanut lähinnä joitakin pieniä eriä sukkia ja alusvaatteita.

– Ei enää saa sitä mitä haluaisin. Niitä firmoja ei ole enää.

Jotakin Marttila on myös saattanut yhä ostaa kiertäviltä kangaskauppiailta, joilla on tuotteita mukanaan. Marttila muistelee vuosien takaista tapausta, kun liikkeessä kävi askartelutavaraa myynyt kauppias. Marttila opetti tälle, että vuodenaikaan liittyviä tuotteita tulisi aina pitää mukanaan sen verran, että asiakkaalle voi myydä tuotteita heti eikä tilauksen kautta. Kyseinen kauppias otti neuvosta vaarin ja teki sinä vuonna firmansa parhaan myyntituloksen. Myöhemmin hän toi Marttilalle lahjaksi herkkuja siitä hyvästä.