Skeittaus ja vaihtoehtomusiikki elämäntapana

Henry Aho

HENKILÖ Tejuka-lehden Henkilö -juttusarja pureutuu teuvalaisuuden ytimeen. Henkilö on joko täällä syntynyt ja osan elämäänsä viettänyt tai edelleen Teuvalla asuva. Miltä meno Teuvalla nykyisin näyttää? Antaako omat juuret ja niiden tunteminen ihmiselle lisävoimia?

Kuka olet, mistä tulet ja mitä teet?

– Rullalauta- ja vaihtoehtomusiikkikulttuurin kyllästämä Kirkonkyläänen joka harrastaa musiikkia puolivakavasti ruohonjuuritason ja festivaalilavojen välillä. Luotsannut Tikari-rullalautamerkkiä vuositolkulla kuvaajana ja team managerina. Leipätöissä rahoitusalalla.

Vietit lapsuuden ja nuoruuden Teuvalla. Millaiset eväät ne sinulle antoivat?

– Kun omat harrastukset eivät olleet pesäpallo tai paini, niin harrastuspaikkojen tarve opetti aika nopeasti tee se itse -mentaliteettiin. Rullalautaramppeja tuli rakenneltua paljon ja lopuksi kunnan avokätisesti avustamanakin. Nuorisotoimen ja silloisen kunnanjohtajan kautta edistettiin näitä hankkeita aivan onnistuneesti. Jossain vaiheessa Teuvan skeittiparkki keräsi kävijöitä pitkin lähikuntiakin, kun puitteet oli kohtalaisen hyvin hoidettu itse. Paikkakunnan ilmapiirihän on aina ollut jossain määrin ahdasmielinen, mitä tulee vaihtoehtoisempiin elämäntapoihin tai harrastuksiin, puhuttamattakaan vieraista kulttuureista. Kun jo pelkästään se, että saa Närpiön Halpa-hallissa kassalla palvelua ruotsiksi, riittää rasististen puheiden aiheeksi pitkäksi aikaa, se kasvatti itsessä monenlaisia vastareaktioita. En tiedä mikä pienillä paikkakunnilla usein johtaa siihen, että pelätään ja vihataan jotain, mikä ei edes ole omassa elinpiirissä läsnä. Sitten kun niitä suurempia mörköjä ei ole näköpiirissä, se viha kohdistuu yksinkertaisimmillaan vain kaikkeen erilaiseen. Oma ulkonäkönikin riitti jossain vaiheessa virittelemään ympärille väkivallan uhkaa. Kai sekin on kasvattanut tiettyyn suoraan rehellisyyteen ja kärsivällisyyteen. Sitä on toki kiitollinen niistä muutamista kannustavista opettajista ja muista tahoista, jotka näkivät omissa ja kaveripiirin toimissa jotain hyvää. Aloitteellisuudella päästiin yllättävän pitkälle ja byrokratian rattaissa pyöriminen jäi hyvin vähäiseksi. Esimerkiksi Komsin Karille lähetin tuossa viime vuonna mailin, jossa kiittelin miten hienosti hän Gömmel -äänittämöllä otti Salmelan Harrin kanssa vastaan täysin itsekritiikittömän ryhmän teinejä äänittämään ensidemoaan. Tuolla kannustavalla toiminnalla on ollut varmasti kauaskantoiset seuraukset oman musiikkiharrastukseni kannalta.

Mikä on varhaisin lapsuusmuistosi?

– Muutettuani Teuvalle kesken kouluvuoden neljännen luokan keväällä 1991, muistan miten ensimmäisen koulupäivän ensimmäinen tunti oli liikuntaa. Siinä sitten luokallinen nuoria naamoja koittaa tutustua, että mikäs tyyppiä tänne tulee tollanen Turtles-paita päällä kesken vuoden. No ensimmäisenä siinä aletaan jekuttaa uutta oppilasta pistämällä arvaamaan, onko yhden pojan vähän oudon näköisen vasemman jalan sukan sisällä varpaat vai ei. Olettaa saattoi että varpaat on vaan kipristetty sykkyrälle. Totuus oli toinen. “Ei sieloo varpahia, son pallojalaka”, huutavat uuden luokkani pojat innoissaan. Selvisi että kaverilla oli jäänyt jalka tappuriin pienempänä.

Millaiset siteet sinulla on Teuvalla, ja kuinka usein käyt täällä?

– Äiti ja Mamma asuvat edelleen Teuvalla, mutta hyvin harvoin tulee käytyä. Muut siteet ovat enemmänkin Teuvaan sellaisena paikkana, jota ei enää ole olemassa.

Mikä paikka Teuvalla on sinulle rakkain?

– Parran merkitystä ei voi väheksyä. Siellä oli hyvä puitteet puuhastella lumilautailun parissa. Muutoinhan kun nostalgisesti miettii menneisyyttään Teuvalla, niin se on ne kaikki ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika skeittiparkeilla ja bändikämpillä. Erityisen tärkeää tuossa yhtälössä on myös ne muutamien kaverien vanhemmat, jotka sallivat isompien porukoiden viettää aikaa kotonaan. Siinä on varmasti ollut kestämistä, mutta on luultavasti muovannut monta henkilöä hyvään suuntaan elämässään.

Kerro joku sellainen asia, minkä vain harva sinusta tietää?

– Olen viettänyt jutun toimittajan kanssa viikonlopun Kauhavan ilmasotakoulun sääasemalla.

Mitä teet vapaa-ajallasi?

– Bändihommia, skeittausta, lumilautailua ja pyöräilyä. Aika lailla niitä samoja asioita, joiden äärelle nuoruudessa olen löytänyt ja joiden pohjalta identiteetti on muodostunut.

Milloin itkit viimeksi?

– Surusta lyhytikäisen Gazeless-yhtyeeni alkuperäisen kitaristin kuoltua yllättäen aivoverenvuotoon muutama vuosi sitten. Ilosta useammin.

Jos voisit muuttaa itsessäsi yhden asian, mikä se olisi?

– Olisin opetellut soittamaan rumpuja jossain otollisessa iässä. (Rummut on ainut perinteinen bändisoitin mitä en ole missään bändissä soittanut). Toinen vakavampi voisi olla parempi kehonhuolto, jotta pystyisin tekemään rakastamiani asioita niin kauan kuin ne kiinnostavat.

Mikä on lempikirosanasi ja kiroiletko paljon?

– Saateri, vaikken sitä osaakaan enää asiayhteyksissä sujuvasti käyttää.

Kenet haluaisit tavata?

– Kun painaa elämässä menemään niin sanotusti monta rautaa tulessa, mietin välillä, että sitä toisinaan kaipaa niitä ihmisiä, jotka ovat jääneet hankkeiden ulkopuolelle. “En ehdi nähdä vanhoja ystäviä” on helppo vale, vaikka en vain osaa priorisoida kuin itseni ja käsillä olevat projektit. Tuolta pohjalta olen äärimmäisen huono ottamaan yhteyttä kehenkään, ilman että meillä olisi sillä hetkellä jotain yhteistä päämäärää. Tämä toki selittää miksi päätyy uudelleen ja uudelleen samoihin bändeihin samojen tyyppien kanssa. Skeittaamaan on tietty helppo lähteä vanhojen kaverien kanssa, sitten kunhan se aika on ensin saatu sovittua. Tätä käyttäytymismallia huomioiden olenkin jo pitkään pyrkinyt jonkun satunnaisen kohtaamisen päättyessä sanoihin “olis kiva nähdä paremmalla ajalla”, tarttumaan toimeen ja sopimaan sen tapaamisen, niin ei jää vain tyhjäksi toiveeksi.

Mikä on ikimuistoisin asia, jota sinulle on koskaan tapahtunut?

– Lukematon määrä fragmentoituneita muistoja, joita ei voi arvottaa järjestykseen. Huumorimielellä voisi sanoa, että se kun mainittiin Aku Ankassa.

Voisitko muuttaa takaisin Teuvalle?

– Toistaiseksi on aika vaikea nähdä mikä polku tuohon johtaisi. Tässä jo pikkuhiljaa haaveilee siitä, että voisi vetäytyä ylös vuorille kuolemaan, Parranvuori ei ole ihan se, mitä tuo unelma pitää sisällään.

Näin Tejukan kysymyspatteristoon vastasi Teuvan Kirkonkylällä nuoruutensa viettänyt Samuli Peurala. Kuten jo mainittua, hänet tunnetaan skeittaamisesta sekä musiikista. Levyjä, joilla hän on ollut mukana soittajana ja/tai säveltäjänä, on julkaistu Suomen lisäksi Saksassa, Puolassa ja Yhdysvalloissa.

Milloin kiinnostuit musiikista ja aloit soittaa? Oliko basso heti pääsoitin?

– Harrastuksista se skeittaus on ensirakkaus, jota ei ole vieläkään mikään voinut ylittää. Bänditoiminta kuitenkin alkoi kiinnostaa yläasteella. Kasvatuksessani ei ole musiikillista taustaa, eikä suvussa tietääkseni ole pelimanneja. Jos lahjakkuutta on ollut, se on jäänyt piiloon. Taidehan koettiin lähinnä uhkana sille, että alkaa kehitellä kuvitelmia itsensä elättämisestä sillä kentällä. Aloitin laulamalla ja huutamalla, koska se vaikutti helpoimmalta, kun olin vailla käsitystä musiikin rakenteista tai säännöistä. Vähäinen itsekritiikki ja usko omiin tekemisiin mahdollistivat esiintymisen vailla pelkoa itsensä häpäisemisestä. Ja tokihan mallia oli jo saatu varhaisemmalta ikäluokalta, Peurala muistelee.

– Voitaneen pitää täytenä faktana, että ilman teuvalaista Voima-yhtyettä paikkakunnan vaihtoehto- ja musiikkikulttuurista paljon olisi jäänyt syntymättä. Inspiraation voima (pun intended) oli valtava. Oman kylän tyypit pystyivät tuottamaan niin rajua ja resonoivaa musiikkia, silloinhan se ei voi olla mitään salatiedettä, vaan sitä on kokeiltava itsekin. Pitäjähän oli myös täynnä tapahtumiin soveltuvia tiloja, nuorisoseurat ja muut kylätalot saivat ihmisiä tutustumaan jo nuorella iällä soittamisen lisäksi myös tapahtumajärjestämiseen. Lama-ajan lasten tylsyydestä kumpusi ideoita ja itsetekemisen kulttuuria roppakaupalla. Bassoon tartuin vasta 2003 palattuani kuukauden mittaiselta Barcelonan skeittireissulta. Ystävät olivat perustamassa punk-bändiä josta puuttui nelikielisen soittaja. Ymmärsin, että nyt jos koskaan oli hyvä hetki opetella soittamaan. Bändistä muodostui pian Lighthouse Project, jota pidän edelleen taiteellisesti merkittävimpänä asiana, jota olen ollut musiikin saralla luomassa. (Kuuntelu kannattaa aloittaa viimeisimmästä Siedä -levystä). Vajaa kolme sataa keikkaa on opettanut tiettyä rutiinia, miten hommia olisi hyvä hoitaa muissakin yhtyeissä. Bändi avasi itselle Eurooppaa kiertueiden kautta varsin kirjaimellisesti. Ensimmäinen kiertue tehtiin vielä klassisella karttakirjalla ilman navigaattoreita. En oo enää mitenkään laskuissa, paljonko oon eri bändeillä soittanut keikkoja yhteensä, mutta Lighthouse Projectin ja Illsin yhteenlaskettu Euroopan keikkojen määrä taitaa olla aika lähellä sataa, hän jatkaa.

Tällä hetkellä Peurala vaikuttaa Lähiöbotox-yhtyeessä. Lisäksi Lighthouse Project on soittanut nyt pari keikkaa reilun viiden vuoden tauon jälkeen. Myös Lunastus soitti hiljakkoin ensimmäisen keikkansa.

– Botoxiin liityin, kun yhtyeen rumpali Lauri kyseli, tiedänkö ketään hyvää basistia tämmöseen kokeiluun. Tarkemmat detaljit saatuani ajattelin, että nyt voisin kokeilla itse. Lauri ei enää siinä vaiheessa soittanut Lighthouse Projectissa, mutta meillä oli ehtinyt kertyä kuutisen vuotta kokemusta yhteissoitosta, joka etenkin basistin ja rumpalin välillä on tietyllä tavalla merkittävä side.

Meadiawan Oy on tehnyt Lueyey Konssista ja Lähiöbotox-yhtyeestä kuusiosaisen dokumentin African Metal Tour, jonka kaikki jaksot ovat nähtävillä Yle areenassa 25. maaliskuuta alkaen ja koko sarja tulee Yle teemalta 28. maaliskuuta.

Mistä ajatus dokkariin?

– Kantavana ajatuksena, että viedään ns. poika kotiin heviä soittamalla. Eli meidän toisella solistilla, Lueyey “Viki” Konssilla, on ollut vahvasti osuutta idean myymisessä tuotantoyhtiölle. Lueyey on siis aikanaan lähtenyt äitinsä ja sisarustensa kanssa sisällissotaa pakoon Suomeen ja isä on jäänyt Angolaan.

Millainen reissu se oli?

– Matka oli tiivis vähän reilu 6 päivää ja ihmettelen edelleen, miten siitä on saatu tuotettua noinkin laadukas dokumentti. Soitettiin kaksi keikkaa Luandassa, Angolan pääkaupungissa. Tavattiin Vikin sukua, nähtiin elefantteja ja louhittiin metallia, kuten asiaan kuuluu. Melko absurdia lähteä pistokeikoille noinkin kauas, kun ei tässä mitään viihdealan ammattilaisia olla. Itsehän välillä heräilin aamuisin siihen tunteeseen, miten paljon hävettää olla verovaroin Angolassa tuottamassa Kummeli-tason tv-viihdettä. Samalta kirstulta toki ne Kummelitkin on aikanaan rahoitettu. Tällaisia mietintöjä kun sitten haastatteluissa availee, on varsin ymmärrettävää, että ruutuaika jää vähän lyhyemmäksi. Mutta kuten matkat yleensäkin, oli tämäkin kovin avartava. Tiukka aikataulu ja yleinen tapahtumarikkaus venyttivät henkisen palautumisen aika pitkäksi. Käytännössä tämä tarkoitti sellaista viikon mittaista ”jaa mä oon Helsingissä nyt, onpas erikoista”-ihmettelyä.

Millainen maa Angola oli?

– Se mitä kuuden päivän turisti ehti maasta nähdä, on varsin vähän. Etenkin kun oikein mihinkään ei menty ilman henkivartijoita. Ystävälliset ihmiset kertoivat useita esimerkkejä syvästä korruptiosta. Köyhyys ja rikkaus kohtasivat myös maisemassa rajusti, kun hökkelikyliä siivottiin pois kaupungin rantaviivalta. Puolivalmiit, ruohoa kasvavat kerrostalojen rungot pistivät myös googlaamaan kiinteistöbisneksen paikallisia käytäntöjä. Muovipulloista täyttyviä rantoja ja merta katsellessa arvostin kovasti pullopanttijärjestelmän keksijää. Paikallista (sota)historiaa käsittelevä museo hiljensi. Metalliskene oli pieni, innokas, valtion hyljeksimä ja erittäin vastaanottavainen. Reissun pääkeikan jälkeen tapasin myös noin 10 % Luandan skeittaajista (3 kpl). Nuori tyyppi aloitti keskustelun kysymällä ”Do you like Black Flag?”. Hänen suosikkiyhtyeensä oli Bad Brains.

Mitä tulevaisuudessa?

– Julkaistiin Botoxilla just eka sinkku meidän tulevalta kolmannelta täyspitkältä ja tehtiin sen sinkun pohjalta diili Ranka-kustannuksen kanssa. Tästä olen aivan mielissäni ja onkin kiinnostava nähdä, mitä yhteistyö tuo tullessaan. Tällä kertaa miksaajana on “ameriikan nimimiehen” sijaan nouseva kyky Keravalta. Äänitykset olisi tarkoitus saada tehtyä ennen kesän festarikeikkoja ja julkaisu sitten syssymmällä. Tavoitteena on tietenkin päästä taas Emma-gaalaan ihmettelemään vessajonon pituutta ja näyttelemään Mokoman tyyppien kanssa yllättynyttä, kun Nightwish voittaa vuoden metallilevy-kategorian, Peurala hymyilee.