Jälkeläisillä lämpimiä muistoja sankarivainajista

Juhani Pajunen

TEUVA Teuvalaiset sotilaat Arvo Ketonen, Tauno Komsi ja Tauno Lähdes katosivat kaikki kolme Äyräpään taistelussa Karjalankannaksella. Heidän kotiinpaluutaan saatiin odottaa pitkään.

Tauno Komsilla oli kolme lasta.

– Kun talvisota oli alkamassa, syntyi toinen poika. Kun jatkosota oli alkanut, syntyi kolmas poika, Taunon veljenpoika Reijo Komsi kertoo.

Talvisodassa Komsi palveli Taipaleenjoella ja loppuvaiheessa Äyräpäässä.

– Taipaleenjoella oli kanssa aika kovat paikat, Taunon pojanpoika Asko Komsi tietää.

Komsi oli varusmieskoulutukseltaan rakuuna ja toimi jatkosodassa JR 58:ssa kaasusuojelumiehenä. Hän kävi rintamalla ampumassa tarvittaessa savukranaatteja, minkä lisäksi hänen vastuullaan oli täisaunojen pitäminen sotilaille.

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi, vanhempia ikäluokkia kutsuttiin uudelleen riviin.

– He menivät kaikkiin niihin kuumimpiin paikkoihin Kannaksella, Reijo sanoo.

Komsi menehtyi Äyräpäässä.

– Kovassa paikassa, täytyy nostaa hattua miehelle, Asko toteaa.

Komsin katoamista pohdittiin suvussa sodan jälkeen.

– Ja odotettiin aika pitkään, että hän saattaa tulla takaisin. On arveltu, että hän saattaa olla jollakin venäläisellä vankileirillä.

Komsin lapsuudenperheessä oli kuusi lasta, joista Yrjö ja Tauno olivat perheellisiä.

– Sisarukset olivat kaikki aktiivisia seurakuntalaisia, mukana kristillisessä toiminnassa, Reijo kertoo.

Tauno oli perheen vanhin poika.

– Hänestä olisi tullut isäntä taloon. Kenttäpostissa hän oli huolissaan siitä, mitä tilalle kuuluu, Taunon veljentytär Sirpa Purra sanoo.

Viimeisessä kirjeessään Tauno kantoi huolta perheen traktorista.

– Se oli varmaankin Teuvalla ensimmäisiä traktoreita, Asko arvelee.

Viimeinen kirje oli myös hyvin koskettava.

– Kun katsoo Taunon kirjeitä, niin huomaa, kuinka hienosti hän osasi kirjoittaa. Aika suoraan sydämestä tuli tekstiä.

Komsin tilalla oli yli 50 hehtaaria metsää ja peltoa, mikä oli sen ajan mittapuulla paljon. Sodan jälkeen osa maista piti luovuttaa Karjalan evakoille. Tuolloin Taunon isä Juuse yritti vedota turhaan siihen, että perheessä on paljon lapsia.

– Helvi-täti sanoi, että Tauno oli erittäin kova maanviljelijä, joka huolehti tavaroista ja traktoreista. Hänestä olisi varmaankin tullut hyvä virkamies. Hän oli eräänlainen asioiden hoitaja. Myös varmaan omapäinen, jos sukuunsa tulee, luonnehtii Asko isoisäänsä.

Helviltä Asko on myös kuullut, että Tauno ja Yrjö olivat nuorina leikkineet sotaa ottamalla halkoja kivääreikseen. Aikuisiällä Tauno harrasti metsästystä ja latasi itse haulikon patruunat.

– Ikävä tietysti itselle, kun ei koskaan päässyt Taunoa tapaamaan. Suomen itsenäisyyttä ajatellen hän kantoi oman osansa.

Arvo Ketonen syntyi Juho ja Esteri Ketosen perheeseen viidentenä lapsena kymmestä. Perhe asui aluksi Perälän keskustassa ja muutti vähän myöhemmin Perälän Rääsynperälle.

Arvon nuoruudesta ei ole löytynyt muita dokumentteja kuin se, että hän oli nuorisoseuran jäsen. Juho-isä oli vuonna 1911 perustamassa Perälän Nuorisoseuraa, johon Arvo liittyi perheen ensimmäisenä lapsena.

– Hän oli hyvin rivikansalainen, luonnehtii setäänsä Lauri Ketonen, joka on tehnyt elämäntyönsä Kone-Ketosen yrittäjänä Kristiinassa.

Arvo käytännössä veti kotitilaansa, vaikka hänen isänsä olikin vielä tilan isäntä.

– Koko 30-luku on ollut työntekoa kotitilalla. Kun Arvon isä kuoli -38, vetovastuu oli varmaankin jo Arvolla, Lauri arvelee.

Arvo suoritti varusmiespalveluksen vuonna 1927 toimimalla kengitysseppänä. Samassa tehtävässä hän palveli myös talvisodassa. Arvon vapaaehtoisena talvisotaan lähtenyt Matti-veli kaatui helmikuussa 1940.

Jatkosodassa alikersantti Ketonen toimi kengitysseppänä JR 58:ssa. Juho Ketosen kuollessa 59-vuotiaana tiluksia jaettiin ja vaihdettiin. Arvo sai Perälästä läheltä syntymäkotiaan oman tilan, jolle hän rupesi rakentamaan taloa ja pajaa jatkosodan aikana. Kesällä 1944 hänet kuitenkin kutsuttiin uudelleen palvelukseen.

– Talo ja paja jäivät varmaankin pikkuisen kesken, kun hän jo meni sotaan.

Arvon kuolema Äyräpäässä oli kova kolaus tilalle.

– Äiti oli huokaillut, että nyt meni kurkihirsi talosta, Lauri Ketonen kertoo.

Kun kantatietä 67 rakennettiin, Arvon paja piti purkaa tien tieltä. Asuintalo sen sijaan juuri välttyi purkamiselta, koska tie meni aivan sen vierestä.

Tauno Lähdes syntyi 12-lapsisen perheen kuopuksena. Osa lapsista lähti aikuistuttuaan Amerikkaan.

– Se oli suuri tapahtuma, kun Amerikasta tuli paketti. Kerran paketissa oli kaksi rusinapakettia, jotka olivat kuitenkin valkoisenaan matoja. Mamma toi pesuvatin, johon kaatoi pakettien sisällön. Madot nousivat pintaan ja saimme sitten syödä puhtaat rusinat, muistelee Taunon poika, 85-vuotias Ilmari Lähdes, joka teki elämäntyönsä pääosin Teuvan E-liikkeessä ja sen seuraajissa. Hän jäi eläkkeelle Teuvan Siwasta vuosituhannen alussa.

Tauno sai puolestaan neljä poikaa, joista nuorin kuoli jo pienenä. Perhe asui pienessä noin kymmenen neliön hirsitalossa.

– Meillä oli lampaantaljasta tehtyjä peitteitä. Siellä pärjäsi niitten fällyjen alla, vaikka vesi jäätyi pakkasella sankoon sisällä, Ilmari muistelee.

Talvisodassa Lähdes taisteli JR 24:ssa. Jatkosodassa hän oli aluksi JR 58:ssa. Kesällä 1941 hän haavoittui.

Ilmarilla on yksittäisiä muistoja isästään. Yksi on, kun tämä oli välirauhan aikana töissä lämmittäjänä tiilitehtaalla Teuvalla.

– Olin hänen kanssaan siellä yövuorossa. Kun sain olla siellä yötä, se jäi mieleen.

Toinen muisto on, kun Tauno lähti lomilta viimeisen kerran sotaan.

– Isä oli lähdössä tietä pitkin. Me kolme vesseliä seurattiin häntä. Sitten kun häntä ei enää näkynyt, niin me päätettiin, että mennään vehnäpeltoon uimaan.

Tauno kirjoitti usein kotiin. Hänen viimeinen kirjeensä tuli päivää ennen sitä, kun hän katosi Äyräpäässä.

– Kun se tieto tuli, sitä vain toivottiin, että hän on joutunut vangiksi ja tulee vielä kotio. Äitillä oli se toive. Totta kai sitä elättää sellaista toivetta.

Isän puuttuminen vaikutti perheen elämään.

– Lapsuus on ollut siihen aikaan todella köyhää, mutta kuitenkin onnellista. Ruokaa oli pöydässä, Ilmari muistaa.

Poikien täti Hilma ja miehensä Semmi Vähäluoma asuivat lähellä. Semmi rakensi isättömäksi jääneelle perheelle uuden tuvan vuonna 1947.

Martta-äiti ei sota-ajasta tai miehensä kohtalosta juurikaan puhunut.

– Yksi naapurin mies oli Venäjällä sotavankina, ja hänkään ei koskaan puhunut siitä mitään.

Miltä tuntuu, kun oma isä palasi nyt vihdoin takaisin kotiin?

– Totta kai se on valtavan suuri asia. Äiti tapasi sanoa, kun sankarivainajien hautausmaalla käytiin, että ei isä siellä ole. Äiti tietysti odotti, että isä oli vankina ja palaisi vielä. Se puhui vain, että isä on kadonnut, ei kuollut.

Mutta nyt on Ilmarinkin isä sankarihautausmaalla.