Mirja Harju on saanut olla äiti yli 71 vuotta

Henry Aho

TEUVA Paljasjalkainen teuvalainen Mirja Harju syntyi Saksanpaikalla vuonna 1929. Hän täyttää juhannuksena 94 vuotta.

– Äitini nimi oli Sandra Mäki-Mikkilä. Hän oli sellainen pienikokoinen, mutta ei niin pullea kuin minä. Äiti oli syntynyt vuonna 1900. Luonteeltaan äiti oli hyvin pehmeä ja ihana. Joskus hänkin toki suuttui, kun meitä oli kahdeksan lasta ja me teimme kaikenlaista, Harju sanoo.

Sota-aika muutti elämän, kun Harjun isä menehtyi rintamalla alkuvuodesta 1940.

– Se oli yhtä itkemistä. Äiti itki koko ajan ja se oli meille lapsille aika kauheaa, Harju muistelee.

Harjun perhettä kohtasi siis suuri suru isän kuoleman myötä.

– Se ei kuitenkaan sikäli muuttanut äitiä, että äiti oli aina äiti meille kaikille. Hän ei ollut edes katkera. Hän uskoi, että isän kohtalo oli Jumalan tahto. Oli kohtalo, että meidän perheelle kävi näin, Harju kertoo.

Harjun tytär, Helena Järviniemi, syntyi vuonna 1951.

– Se, että äiti oli ollut lapsi sota-aikana, ei juuri näkynyt minun kasvatuksessani. Sota-ajoista ei koskaan puhuttu kotona, Järviniemi muistelee.

– Myöhemmin olen kyllä kertonut lapsille niistä ajoista ja siitä, miten huonot olot meilläkin olivat. Silloinkin vielä, kun Helena syntyi. Rakkautta oli paljon, koska Helena oli ensimmäinen vauva talossa. Kaikki hellivät häntä, Harju hymyilee.

– Ajattelen, että olen syntynyt onnellisten tähtien alla. Vaikka varallisuutta ei ollutkaan, oli turvaa ja rakkautta, Järviniemi toteaa.

Yksi asia on siirtynyt Harjun omalta äidiltä jälkipolville. Asia, joka on tuttu sota-aikoja eläneille ihmisille.

– Säästäväiseksi minut opetetiin ihan alusta saakka. Se oppi on mennyt perille ja on minulla verissä, Järviniemi tietää.

Järviniemellä on kolme lasta, kaksi poikaa ja tytär Johanna Järviniemi. Johanna on myös äiti nelivuotiaalle Samuel pojalleen.

– Kyllä minutkin äiti on opettanut säästämään. Pluutata en osaa, kuten äiti tapaa tehdä. Joskus aivan hävetti, kun mentiin ostamaan rullaluistimia niin äiti pluutasi siihen vielä urheilusukat mukaan samaan hintaan, Johanna nauraa.

Tuleva äitienpäivä on Harjulle jo 71. äitienpäivä.

– En muista, että pikkulapsena olisimme viettäneet äitienpäivää. Ollessani noin 12-vuotias saimme rahaa ostaaksemme äidille ja mummulle äitienpäiväruusut. Kukkakaupassa ei ollut kuin yksi ruusu, joten ostimme äidille pitkät sukat. Äiti ei yhtään tykännyt siitä. Sanoin siskolle, että mennään uudelleen kukkakauppaan ja ostetaan joku toinen kukka. Ostimme Hortensian ja annoimme sen äidille. Siitä äiti tykkäsi kovaa. Aamulla veimme sitten ruusun mummulle ja lauloimme porstuassa. Kyllä äiti ne sukatkin piti itsellään, Harju muistelee.

– Minä muistan sen äitienpäivän, kun annoin äidille kortin. Annoin vanhan kortin, jossa luki ”Isältä ja Helenalta”. Silloin siskoni Pirkko oli jo syntynyt, joten lisäsin kortiin myös sanan ”Pirkolta”, Järviniemi nauraa.

Pirkko menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen äitienpäivän alla vuonna 2017. Se oli Harjun vaikein hetki elämässään.

– Silloin suru oli niin suurta, että en olisi enää jaksanut elää. Sitten, seuraavan vuoden juhannuksena Johanna kuiskasi minulle, että hän saa vauvan. Silloin, kun sain ensimmäisen kerran pitää vauvaa sylissäni, kipein kohta irtosi minusta. Silloin tiesin, että elämää kuitenkin on, Harju herkistyy.

Äitiys on tänään aivan erilaista mitä se oli sotien jälkeen.

– En karehdi nykypäivän äitejä. Ei heilläkään ole helppoa. Toki nyt on saatavilla kaikenlaista aivan eri lailla kuin ennen, mutta on raskasta, jos on useampi lapsi ja pitää käydä päivätöissäkin. Olen kuitenkin onnellinen, että maailma on mennyt parempaan suuntaan, Harju tietää.

Liki sataan vuoteen elämää mahtuu niin iloja kuin surujakin.

– Olen suurin piirtein tyytyväinen elämääni. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä. On terveyttä ja sairautta, itkua ja naurua. Olen elänyt köyhyydessä, isä kuoli sodassa ja äiti 62-vuotiaana. Mieheni kuoli 20 vuotta sitten ja tyttäreni vuonna 2017. Surua on ollut, mutta niitä on jokaisella. Tuo minun tyttö Helena on niin hyvä minulle ja vie joka paikkaan. Ilman Helenaa istuisin varmaan vain kotona, harju kiittää.

– Niin kauan vien kun äiti elää ja senkin jälkeen äiti kulkee aina mukanani, Järviniemi niiskauttaa.

Tekeekö Harjun joskus mieli neuvoa omaa jälkipolveaan, miten olla äiti lapselle?

– Olen aivan nuoresta saakka ollut sellainen, että en oikein sekaannu toisten asioihin. En perheenkään sisällä. Hyvää työtä he ovat tehneet ilman neuvontaa.

Mitä mieltä Harju on nykyajan kasvatustavoista, jotka ovat aika paljon vapaammat kuin ennen?

– Ennen oli kova kuri. Muistan, kun olimme lapsena pelaamassa pelejä ja kotiintulo venyi. Äiti laittoi oven lukkoon ja me itkettiin oven takana, että hän päästäisi meidät sisään. Äiti opetti sillä tavalla ja se oli hyvä opetus. Nykyään kasvatus on paljon vapaampaa ja lapsilla on paljon mahdollisuuksia. Minäkin olisin voinut jotain opiskella, mutta kun ei voinut. Kymmenvuotiaana piti heti mennä piikomaan tai lastenvahdiksi.

Suomessa syntyy nykyään vähän lapsia. Mistä se johtuu?

– Varmasti monesta syystä. Se on kamalinta, jos tahtoo lapsen, mutta ei voi sitä saada. Joku saattaa ajatella, että ei tahdo tuoda lasta maailmaan, koska pelkää, että lapselle jää huonompi maailma kuin missä on itse elänyt. On niinkin, että kun naiset ovat töissä, ei ole aikaa lapsille samalla lailla kuin ennen. Mutta elämä loppuu, jos ei ole lapsia, Harju tuumaa.

Mitä neuvoja Harju voisi antaa tuoreille tai tuleville äideille?

– Osaavat nykyään niin hyvin, että en tiedä osaanko neuvoa. Äitiys ei ole helppo juttu. Etukäteen jo murehtii, että meneekö kaikki hyvin. Vauva voi valvottaa ja äiti väsyy. Siltikin, se on niin lyhyt aika. Pientä on vaan hetken aikaa ja siitä ajasta pitää iloita.