Vauhti verissä

Petri Laulajainen

TEUVA Ikävuodet eivät hidasta Leif Tuomelaa. Vaikka virallinen eläkeikä tuli täyteen jo vuosi sitten, ajoi hän kuluneellakin kaudella vuosimallin 1968 Alfa Romeo 1750 GT Veloce -kilpurillaan peräti 25 kilpailua. Rallisprint on vienyt miehen mukanaan, sillä hän on ajanut jo 36 vuoden ajan samalla autolla, ja peräti 770 kilpailua. Tämä on meriitti, mitä tuskin koskaan saavutetaan muiden toimesta. Varsinkin, kun kilpaileminen jatkuu edelleen.

Tuomela vietti lapsuutensa Kauppilan kylässä perheessä, jossa hiihto oli harrastuksista ykkönen. Nuorta miehen alkua kiinnostivat sen sijaan mopot, ja sellainen tuli hankittua heti, kun ikä antoi myöden.

– Ensimmäinen moponi oli Pappa Tunturi. Opiskelin siihen aikaan hitsaajaksi metallipuolella Kauhajoella, missä mopoa tuli väsättyä enemmän kuin metallitöitä. Moottoria tuli viriteltyä, ja myös kulkupuoli parantui tuntuvasti. Muistan kerran, kun tulin mopolla oikein matalana kirkolle. Taksi ajoi rinnalle ja huusi ikkunasta 82, Tuomela muistelee.

Hänellä oli käytössään myös Jaguar-merkkinen mopo 50-luvulta. Se oli täysin vakiokuntoinen ja sen myyminen 50 markalla on harmittanut jälkikäteen.

Tuomela ja hänen vaimonsa Elina Perälä alkoivat seurustella niihin aikoihin. Perälä oli 13-vuotias ja Tuomela muutaman vuoden vanhempi. Mopoilua kesti vain vuoden verran, sillä 16-vuotiaana alle vaihtui satapiikkinen 1973 Honda. Sitä ei viritetty, mutta työnnettiin senkin edestä.

– Siinä oli akkuvikaa, eli pyörä lakkasi aina käymästä ja meno loppui kuin seinään. Olenkin aina sanonut, että Ellu on työntänyt pyörää enemmän kuin sillä on ajettu, Tuomela sanoo.

Saatuaan ajokortin vuonna 1976 Tuomela osti ensimmäisen autonsa. Kyseessä oli 1,5-litraisella moottorilla varustettu vuosimallin 1965 Isuzu Bellet. Se toimi ajoautona muutaman vuoden ajan. Laihialla sijaitsi korjaamo, josta Isuzuun haettiin osia. Siellä oli pihassa Alfa Romeo 1750 Berlina, joka teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Ei aikaakaan, kun alkoi seuraajan metsästys Isuzulle.

– Vuonna 1979 yksi teuvalainen myi Pietarsaaressa vastaavaa 1968 yksilöä, joten ostimme auton heti, Tuomela muistelee.

Auto ei pysynyt pitkään vakiona. Pariskunta kävi Ahvenistolla katsomassa muiden kisoja. Siellä ajanut Alfa sytytti kipinän, josta ei ollut paluuta. Eräältä Alfalla kisanneelta kuskilta löytyi viriosia, kuten kansi, isommat kaasuttimet ja nokka-akseli, joiden avulla vakiomoottori piristyi tuntuvasti. Rallipuolen touhut eivät tässä vaiheessa kiinnostaneet, vaan auton suorituskykyä mittailtiin kavereiden kanssa kadulla. Paikalliset europelit jäivät kakkoseksi, mutta yksi oli lyömätön, Pontiac GTO.

– Otimme lähdön nykyistä ABC:tä kohti. GTO johti, mutta ajautui ojaan ja kaatui silloisen huoltoaseman pihaan. Sääli, sillä auto oli todella hienossa kunnossa. Siihen loppui kylällä prääsääminen, Tuomela muistelee.

Auton vauhtivarojen testaaminen kuitenkin kiinnosti, joten Tuomela osallistui 80-luvun taitteessa Alfallaan Hangon katuautokisoihin. Ensimmäisellä kerralla varttimaililla syntyi 16 sekunnin aika, ja kovempaa piti päästä. Kisoja oli noin viisi vuodessa, ja niitä Tuomela kierteli useamman vuoden ajan. Varttimailin ajasta saatiin nipistettyä niiden aikana vielä sekunti pois. Vaikka kisapaikalla autoa kevennettiin poistamalla sisustasta verhoilut ja ylimääräiset penkit, jäi 14 sekunnin aika haaveeksi.

– Auton perävälitys oli tiuha 5,1:1:een, joten kisamatkoilla moottori huusi melkoisesti. Kun autolla ajoi kaasu pohjassa, kulki se mittarin mukaan tiuhasta perävälityksestä johtuen 260 kilometriä tunnissa. Oikea ajonopeus ei kuitenkaan ollut edes kahta sataa. Viritin autoa koko ajan lisää, mutta en panostanut lainkaan alustaan. Auto vain suti lähdössä, minkä takia aika ei enää parantunut. Mieleenpainuvin lähtöni oli, kun kerran Hangossa parikseni asettui lähtöviivalle Urpo Lahtisen Waxenberger. Viimeisen katukisani ajoin Motoparkin radan avauskilpailussa vuonna 1987, Tuomela muistelee.

Tämän jälkeen pariskunta vain ajeli autolla ja kävi katsomassa rallia ja muita kisoja. Lähistöllä ajettu maastoajokilpailu eli nykyinen rallisprint herätti Tuomelan kiinnostuksen.

– Huomasin, että tätähän saa ajaa vaikka minkälaisella romulla, ja meillähän sitä oli kertynyt nurkkiin vuosien aikana. Yksi kaveri oli hakenut Jalasjärveltä yhdestä ladosta hienon Alfan. Hän vinkkasi, että siellä oli neljä autoa, joista yksi oli raato, joka voisi käydä kilpa-autoksi. Kyseessä oli siviiliauto, jonka nuorisoporukka oli varastanut ja kaatanut. Omistaja oli aikonut tehdä siitä itse kilpa-auton, mutta projekti oli jäänyt kesken. Turvakaaret autossa oli kuitenkin jo valmiina. Tein kaupat 1968 Coupesta, joka oli pelkkä hylsy ilman tekniikkaa. Parin kuukauden kuluttua se oli kuitenkin jo ajokunnossa, sillä minulla oli moottoreita ja muita osia varastossa, Tuomela kertoo.

Autoa käytiin kokeilemassa, kun jollekin tielle saatiin lupa.

– Oli kyseessä ensimmäinen treeni, ja ajoin autolla niin kovaa kuin olin ralleissa nähnyt. Sadan metrin kuluttua olin kuitenkin heti mutkassa ojassa. Jurvassa oli pidempään ajaneita kavereita, jotka totesivat, etten pysy autolla tiellä, ellen tee sille jotakin. Autossa ei ollut silloin esimerkiksi nopeaa ohjausta. Vaihdoin sellaisen ja osallistuin ensimmäiseen kilpailuuni Kristiinankaupungissa. Ajoin kolmatta kurvia, ja olin taas ojassa. Jännitys oli silloin melkoinen, Tuomela muistelee.

3–4 ajetun kisan jälkeen homma alkoi kuitenkin toimia, jopa liian hyvin. Uhkana oli siirtyminen yleiseen sarjaan, joten vauhtia piti hieman himmata loppukaudesta, jotta sai ajaa Junior-luokassa vielä toisen kauden.

– Kisat sujuivat hyvin seuraavat kolme vuotta. Kisoja oli paljon ja osallistujia niin runsaasti, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet kilpailuun mukaan. Ajoin 13 vuoden ajan vanhanaikaisella moottorilla, jonka ensimmäinen versio kehitti 170 hevosvoimaa ja seuraava 190 hevosvoimaa. Vuosina 1989–1995 olin melkein aina nopein takavetoauto. Uskalsin ajaa silloin, enkä pelännyt yhtään. Vuosina 1995–1996 mukaan alkoi tulla nykyautoja. Ne olivat nopeita, ja aloin jäädä jalkoihin. Kun yritin ajaa väkisin lujempaa, ajoin pihalle.

Vuonna 2000 autoon vaihtui 75-Alfan kaksilitrainen Twin Spark -moottori, joka on kahdella sytytystulpalla per sylinteri varustettu tuplanokka-akselinen voimanlähde. Aluksi alustaa ei säädetty, sillä se osui kerralla kohdalleen. Kun muut alkoivat mennä kovempaa, rakensi Tuomela autoon nelilinkin.

– Edellisvuonna kisat menivät hyvin, nyt huonosti. Olen alkanut häviämään sellaisille, joille en ole ennen hävinnyt. Meillä on oma luokka yli 50-vuotiaille. Pari viimeistä kisaa menivät onneksi vähän paremmin. Teen talveksi hyvän moottorin, josta tulee varakone, ja sitten toisen ihan uuden. Hevosvoimia on nykyään käytössä 230. Autossa on käytössä edelleen vakiovaihteisto, josta synkronit lentävät mäkeen sellaisella tahdilla, että saan ottaa vaihteiston pois joka toinen kilpailu. Ajan nykyään 50-vuotiaiden sarjassa, mutta täytin sen verran 15 vuotta sitten. Ikä tekee varovaisemmaksi. Pelkoa ei tule, mutta en halua ajaa metsään. Yritämme muuttaa sääntöjä siten, että 60-vuotiaille saataisiin oma sarja. Korona-aikana tahtoi loppua koko kisatouhu, eivätkä kaikki ole tulleet takaisin. Kisoissa ajetaan vajaan viiden kilometrin matka vain kaksi kertaa. Yritämme muuttaa sääntöjä myös niin, että rinkejä ajettaisiin kolme, josko se houkuttelisi lisää kuljettajia paikalle.

Viimeisen kerran Tuomela on kaatanut autonsa vuonna 2011. Silloin se meni katon kautta useamman kerran ympäri.

– Olin hävinnyt yhdelle naiselle ja muut naljailivat, että olisin toinen naisten sarjassa. Vinoilu otti päähän, yritin väkisin ja oikaisin liikaa. Ajoin autolla jälleen muutaman viikon kuluttua vaihdettuani siihen ovet, lokasuojat ja katon. Asvalttikisoissa oli palkintona uusi Skoda Felicia. Voitin melkein joka kerta luokkani ja minulla oli siihen sauma vielä viimeisessä kisassa, jonka sitten hävisin. Sain kuitenkin trailerin, jonka myin saunassa kisan päätteeksi, Tuomela muistelee.

Elina on kiertänyt mukana kisoissa koko ajan. Aikoinaan hän kuvasi kisoja beta-kameralla kesät talvet, mutta kuvaaminen loppui siihen, kun Leif oli ostanut ammattikuvaajilta kisakasetin. Kilvanajo on kuitenkin pariskunnan yhteinen harrastus, joka vie vuoden aikana joka toinen viikonloppu eri puolille Suomea. Yksi lajin suola on ehdottomasti vuosien aikana karttunut ystäväkaarti, jonka kanssa vietetään aikaa myös kisojen ulkopuolella.

Tuomelalla on ollut autossaan kolme samaa sponsoria koko uransa ajan, Nipere, AS-muovi ja Betoniluoma. Koko kilpailu-ura on viety läpi mahdollisimman pienellä budjetilla, jossa avainasemassa on itse tekeminen. Autoa huolletaan avoimessa vajassa, ja moottoria ja vaihteistoa pannuhuoneessa. Tuomela jatkaa edelleen hitsaajana Niperellä, ja reilun vuoden kuluttua hänellä tulee täyteen 50 vuotta saman yrityksen palveluksessa. Ilman töitä ajaminen ei olisi mahdollista, sillä yrityksen metallityöstökoneiden avulla on syntynyt ruokatuntien aikana monta tarpeellista osaa kilpuriin.